"Ka… eikö sitä lie siinä seitsemänkymmenen korvilla", murahti Olli vihdoinkin. Se vastaus tuli kuin tokaisten, ohimennen.
"Vai jo sinä niin vanha… Vai, vai sinä jo seitsemänkymmenen", hoeksi siihen Ville Hukka. Puhe kiintyi tavallaan siihen asiaan, tosin vain ohimennen, hetkeksi.
"Sinä jo saisitkin päästä kunnan hoitoon… niinkuin ruotilaiseksi… ruoti- … ruotilaiseksi tarkotan", hoeksi siinä jo Hukka arveluansa. Se oli kuin neuvoa, osanottoa, avunosotusta.
"Ka…"
Ei hän siihen nyt sen enempää. Hukka alkoi silloin selitellä:
"Se tääkin", hölysi hän — "tääkin Hutikka… tää ukko Hutikka… se Heikki, niinkuin hänet tunnet… niin hänkin jo kunnanhoitoon pääsi, vaikka ei hänellä, tällä Heikillä, vielä täyttä kuuttakymmentäkään… Mutta kun se hänellä näet se käsi… se vaivainen, se oikea käsi… se, niinkuin tiedät, se käsi…"
Se käsi, se ruhjoutunut oikea käsi se oli hänen pelastuksensa viime hädässä ollut.
"Niin jotta, Olli… tuota noin, Olli", kehotteli Hukka häntäkin kuntaan ja vilkastui samalla.
"Ka mikäpäs sillä väli… mistä tää köyhä avun saa", äänsi siihen Olli lopultakin, tokaisemalla, kuin umpimähkään, jotakin sanoaksensa vain.
* * * * *