Vihdoinkin olivat he lähteneet. Kaupat olivat tietysti jääneet keskeneräisiksi nyt vielä.
Ja samalla oli iltakuulaus alkanut lientyä hienoksi yöhämäräksi. Valoisaa se vielä oli, mutta valo oli jo hiljaista iltavaloa, kuin mietiskelevää, semmoista, jossa kaikki kuuluu, kaikki ikäänkuin läpikuultaa ja joka ikäänkuin jäähyväisensä kaikelle heittää.
Oli tyhjää. Ruokakin siinä pöydällä yhä odotti.
"Etkö sinä jo syö?" tiedusti Mari.
Ei se vastannut mitään. Sammuneena näkyi piippu unehtuneen suupieleen.
Oltiin taas vaiti.
"Eihän se suremalla parane… Minkä Herra antaa tulla, se tulee", puheli Mari hetken mentyä, ainaiseen tapaansa kuin yksiksensä nureksien. Jotain hän siinä samalla ahertelikin. Niin oli kuin olisi kuolema käynyt talossa: niin tyhjää ja painostavaa. Taas nureksi askareissaan kytystelevä Mari:
"Mutta onhan tuo ennenkin taivas meiltä pilveen mennyt ja onpa tuo siitä kuitenkin aina aikansa tultua takaisin lieventynyt…"
"Ka…"
Ei se puhelu siitään jatkunut nyt. Vihdoin ottikin Mari vanhan kirjan, miten lie osunutkin sen ottamaan, istahti, avasi kirjan umpimähkään ja luki ääneensä, ties miksi. Hän luki:
"Ei meillä ole täällä pysyväistä majaa, vaan tulevaista me odotamme ja etsimme."