Kaikerteleva, riutunut ääni leikkasi köyhän mökin hiljaista ja tyhjää tupaa kuin vihloen. Hän syventyi lukemiseensa ja jatkoi:
"Lintu rakentaa pesänsä puuhun ja pääskynen asumuksensa räystään alle, ja he luulevat, että se on luja ja kalliolle rakettu…"
Jokikinen äänenväre soi hiljaisessa tyhjyydessä terävänä, selvästi, kuin kuuloa leikaten. Vähitellen unehtui lukijalta kaikki, itse luettavakin. Hän luki hartaasti:
"Mutta tuuli tulee ja myrsky nousee, ja se puhaltaa ja kaataa puun, ja katon se nostaa räystäinensä, ja niin ovat pesät hävitetyt, ja ne, jotka sen rakensivat, eivät itsestänsä apua löytäneet silloin."
Kaikki ikäänkuin mykistyi, odotti. Kaikki sattui ikäänkuin johonkin hyvin kipeään, putoili siihen tipoittain kuin lääke haavan kipuihin, kuin lieventämään sen tuskia. Entistä hartaampana kaikerteli ääni, kun hän jatkoi:
"Sillä Sinussa, Herra, on meidän turvamme ja kaikkemme. Sinun vanhurskauteesi me turvaamme, kun ahdistus ja hätä on suurin eikä apua mistään näy. Auta sinä, Herra, meitä…"
Ja mökin iltahiljaisuudessa ja köyhyydessä häämötti ainoastaan Herran vanhurskaus, kuuro, armoton vanhurskaus, ja sen alle sortunut ylisti sitä hädässänsä alistuneena, nöyränä.
"Sillä sinun vanhurskauttasi, Herra, me ylistämme! Sinua, jota ei kukaan ole nähnyt, me hädässä etsimme ja ylistämme. Sinulle yksin olkoon kiitos ja ylistys! Aamen!"
Kaikki vaikeni. Kaikki alistui sen vanhurskauden alle, jota itseänsä ei kukaan ole nähnyt, sen epäselvän, tutkimattoman, kuuron ja mykän vanhurskauden eteen, jolle nytkin oli ylistys ja kunnia kannettu ja jolta ainoalta odotettiin apua nytkin, nyt juuri, kun se näytti apunsa kieltävän ja armotta hylkäävän kaiken.
Mitä? Harhanäkykö?