* * * * *
Ei hän olisi jaksanut sille pyyntömatkalle enää lähteäkään. Jo se ensimäinenkin oli tuntunut niin vaikealta, kun päivätöitäkin oli vielä rästinä ja kun hän tiesi, että Hukka itsekin on tiukalla. Turhiahan ne pyynnöt silloin olivat, eikä hän tiennyt, miksi ne nyt niin raskailta tuntuivat.
Kai se oli se velka ja oma köyhyys, joka nyt painosti.
"Mitäpä siitä hyötyy, jos pyytääkin", esteli hän siinä Marille. Mutta tämä vain tahtoi ja nureksien kehotteli.
"Kun nyt hänelle hätäsi oikein selität, niin jos tuo hyvinkin auttaa", arveli hän siinä omaan tapaansa nurkuen, ja kuin itsekseen vaikerrellen hän siihen huokaili lisää arvelunansa:
"Ei se kenenkään sydän ole niin kova, jotta siihen ei toisen hätä koskisi, silloin kun se on suurin."
Mies painui kuin miettimään, vaikeni kauan ja lopuksi äänsi, vaimonsa mieliksi myöntyen:
"Ka… Saahan tästä lähteä… Eihän tuo ota, jos ei annakaan."
Ja hän lähti.
Se oli harmaa pilvipäivä. Kun hän tuli ulos, ei näkynyt mitään muuta kuin yhtä ainoaa harmautta. Ainoa elollinen olento, joka silmiin pisti, oli yksinäinen kuikka. Ylhäällä järvenselän yli lentäen leikkasi se nuolisuoraa tietänsä halki harmauden. Ainoastaan kerran pari se päästi lyhyen, kuivan ja karun äänen, joka hävisi kuin olisi omaa haurauttansa ilman harmauteen hajonnut niinkuin tuuleen viskatut kuivat akanat.