Se kuva jäi hänen mieleensä, ties miksi, kun hän nyt raskain askelin astua kumpsutteli lehdon halki mutkittelevaa tietä pitkin. Omaa elämäänsä hän siinä taas umpimähkään johtui miettimään. Kaikki oli harmaata, väritöntä.
"Niinhän se on tääkin ihmiselämä", mietiskeli hän sitä kuikkaa. Yksin sitä on saanut halkoa harmautta kuten yksinäinen kuikka pilvisäällä halkoo tiheitä sumuja.
Tuntui kuin olisi alkanut hiottaa, vaikka eihän nyt ilmakaan ollut erin lämmin eikä hikinen.
"Ei ole ollut toisesta tiellä tukea enemmän kuin kuikallakaan", muisteli hän siinä lisää. Raskas astunta oli kuin jotain kumpsutusta. Polvet vain notkahtelivat askelista, ja kasvoillekin levisi jotain harmaata.
"Ja samanlaista se kai on loppukin", jatkoi hän siinä synkkänä. Sillä mitäpä tässä olisi edessä muuta kuin mitä takanakin oli.
"Kulkee ja kulkee vain siinä harmaassa, ja se vain yhä harmenee, kunnes lopulta tupsahtaakin ihan siihen loppupimeyteen…"
Ainakin se nyt siltä näytti. Valoa ei näkynyt mistään, mutta harmautta sitä enemmän. Otsasta kihosi suolaista hikeä, joka muutamassa paikassa kokoutui jo pisaroiksi, ja käynti tuntui muuttuvan yhä raskaammaksi.
"Ka… Olli!" kuului silloin ääni syrjästä. Se oli Pennasen naimaton poika, Retu-Kalle. Näkyi hakeneen jauhoja kauppiaalta ja levähti tiepuolessa.
"Minnekä sinä poleksit?" tiedusti se, viskasi jauhosäkin selkäänsä riippumaan ja yhtyi matkaan. Siinä väliin rinnalla, väliin jälessä pysytellen alkoi se oitis puhua siitäkin Ollin häätöasiasta. Jauhosäkki riippui pitkällä selässä, ja sen painosta ikäänkuin kallellaan kulkien rehvasi hän siinä nyt ja puhui.
"Mutta sillä kun tällä köyhällä ei ole sitä omaa maata, niin sitä saavat potkia ja ajaa talolliset", surkutteli se siinä aluksi köyhien tilaa ja johtui siitä rikkaisiin.