"Päiväkin tässä näkyy jo valkenevan", äänsi hän siinä raukealla äänellä itseksensä.

Ja nyt hän huomasi, miten tyhjää ja hiljaista tupa-pahasessa oli. Ei hän koskaan ennen ollut sitä näin huomannut. Hän ikäänkuin kuuli, tajusi pienimmänkin risahduksen, russakan ripseen pankolta. Hän huomasi pöydälle varisseet pari kolme pientä leivänmurua. Kaikki muu, suurempi, ikäänkuin hävisi sen havaitsemisen tieltä pois. Hän tavallaan, tajuamattansa, sitä tyhjyyden näkyä hiljaa oudosteli ja selviytyi siihen loppu-unesta.

"Ne pienet leivänmurutkin ovat näet siihen pöydälle jääneet", puheli hän. Erittäinkin se pisti silmiin. Tuntui taas niin tyhjältä, hiljaiselta. Oli kuin kaikki olisi ollut häviämässä, haihtumassa, kuin loittoneva ja hiljenevä koiranhaukunta, joka yhä vain etääntyen hiljaa kokonaan metsän taa häipyy.

"Nuo murutko nuo lienevätkin enää ainoa jäännös koko elämästä", nureksi hän siinä nyt niistä leivänmuruista, itsekseen, hiljaa, alistuvasti. Raukeilla, kankeilla käsillänsä hän sitten alkoi järjestellä hiusvähiensä suortuvia joten-kuten, laskeutui vaivalloisesti seisoallensa, kohenteli kulunutta hametta vyötärykselle ja hiljaa kytystellen alkoi valmistua ainaisiin toimiinsa, huoliinsa ja puuhailuihinsa.

* * * * *

Se olikin ollut raskas ja surullinen yö, tämä viime yö.

Vasta eilen olivat he saaneet lopullisesti, varmasti kuulla siitä, että heidät häädetään torpasta. Ville Hukka, jonka maalla mökki oli, oli itsekin konnulta menossa. Velkaantuneena, köyhtyneenä oli sille tullut pakko myödä enempi puoli tilaansa. Tämä heidän mökkinsä oli juuri sillä myötäväksi aiotulla osalla, ja oman uudistalon paikaksi oli ostaja heidän mökkinsä paikkaa ajatellut. Koko eilisen päivän oli se ajatus painostanut heidän mieliänsä ja valvottanut heitä vuoteella yli puoliyön. Vasta nyt, aamunkorvalla, oli väsymys ja uni hetkeksi voittanut.

"Etkö sinä jo kohta jaksa nousta?" äänsi hän nyt vanhalle miehellensä, joka yhä vielä kuorsasi. Ei se kuullut. Kai sitä väsyttää sitäkin.

"Olli… Päiväkin siinä jo valkenee", toisti hän hetkisen perästä ja nykäsi nukkujaa kylestä. Olli Varis havahtui äkkiä, kuin huomattuansa liika kauan nukkuneensa, kohottautui istumaan ja alkoi siinä oitis mutta hitaasti selvitä niihin raskaisiin ajatuksiin, joihin oli aamuyöstä nukkunut.

"Vieläkö sinä sinne päivätöille?" tiedusti häneltä hetken kuluttua
Mari, joka väsyneenä puuhaili jotain.