"Ka", yritti mies jotain sanoa, mutta keskeytyi siinä niihin mietteisiinsä, Tovin kuluttua nureksi silloin Mari kuin itseksensä:
"Ka sittepähän on oma puoli selvä… Kun tekee minkä voi."
Mies nousi sängynreunalta ääneti, vetäsi kuluneet kengät jalkaansa ja ollen niin jo valmiiksi puettu jäi penkille istumaan, mietti jotain epäselvää ja painui kumaraan, kyynärpäät polviin tuettuina ja katse lattiapalkin yhteen ainoaan kohtaan kiintyneenä. Mari puuhaili hänelle konttiin evästä, kuivaa leipää ja suolakaloja, ja liikkua kytystellessä rusahtelivat yöllä kangistuneet ja kuivuneet nivelet tavallista kuuluvammin. Jonkun kerran hän niiden rusahdellessa ikäänkuin huokasi, ei tosin nurkuen, vaan alistuvasti, kuin muulle asialle, ylimalkaan, mutta muuta ääntä ei kuulunut koko tupa-pahassa nyt.
* * * * *
Ei Olli tajunnut selvästi, mitä hän siinä ajatteli. Ei hän jaksanut mitään aivan selvää ajatellakaan. Mieltä painosti asia vain ylimalkaisena, raskaana, epäselvänä. Vasta hyvän tovin kuluttua, kun Marikin oli siitä taas jonkun sanan virkkanut ja siten asiaa ikäänkuin elvyttänyt, niin että jaksoi erottaa jonkun piirteen, äänsi hän siinä kumarassansa, kuin katkerana nurkuen:
"Eikä niistä lapsistakaan ole apua… Vaikka on niitäkin tässä jo yhdeksän taipaleelle avitettu."
Marikin siinä vaivalloisesti puuhaillessansa ajatteli nyt sitäkin asiaa minkä jaksoi. Ei se ollut enää selvää, apua toivovaa ajatusta. Se oli jo kaikkeen alistuvaa, semmoista, joka epäselvästi tajuaa, että elämä on jo menetettyä, elettyä, avut myöhäisiä. Paras siis olla mistään piittaamatta, alistua vaikkapa hiljaa nureksien, kun nyt mieli kuitenkin vielä nureaksi käy.
"Ka se on heilläkin oma kuormansa ollut kannettavana", nurkui hän siinä lapsiansa puolustaen ja ymmärtäen. Viisihän niistä olikin kuollut juuri silloin kun olivat alkaneet olla työssä apuna: tuossa nelitoistavuotiaina, juuri kun oli suurella työllä ne työikään ruokittu. Vanhin poika, Kusti, oli joutunut hunningolle ja nyt missä lieneekään ollut. Toinen poika oli ruhjoutunut raajarikoksi ja tarvitsi itse apua. Kunnan hoidossa se olikin ruotilaisena. Jälellä oli vain kaksi tytärtä, Anna ja nuorin lapsista, Silja, joka oli aivan vanhoilla päivillä syntynyt. Neljä vuotta sitten oli se vallesmannin herrasväen palvelijana pääkaupunkiin joutunut.
"Annastahan tästä nyt ei ole puhettakaan, kun sillä on kivulloinen mies ja se iso lapsijoukko, niin jotta tokko lie monesti itselläänkään leivänmurua… Mutta kun ei sekään Silja…" puhella murisi siinä kumarassansa Olli niistä tyttäristä. Seurasi taas vaitiolo.
"Kun sekään ei enää kirjoitakaan", murahti hän hetken mietittyänsä,
Siljaa tarkoittaen. Kahteen vuoteen siitä ei ollutkaan kuulunut mitään.
Äidin mieltä se puhe Siljasta liikutti, niin ettei tiennyt mitä sanoa.
Vasta hetken kuluttua hän kuin puoli-itsekseen nurkuen virkkoi
sovittelevana: