"Ka tottapa ne ovat hänelläkin omat syynsä."
Ja niin edelleen, vähillä sanoilla paljon raskasta. Oli kuin unohtuisi päivätöille-lähtökin ja tekisi mieli jäädä siihen kumaraan, vaikka kivettyä siihen. Jotain hän taas mietiksi, mutta ajatukset vain yhä synkkenivät.
"Olisi luullut siitä Kustistakin toki miehen tulevan", sai hän siinä murahdetuksi, kuin katkeroituen vanhimmalle, hävinneelle pojallensa.
Niin — siitä he olivatkin aikoinansa paljon toivoneet. Mutta kaupunkiin rengiksi jouduttuansa oli se alkanut juoda, vajonnut rentuksi, ja nyt viimeisinä kymmenenä vuotena ei ollut siitä mitään kuulunut.
"Missä hän nyt vetelehtäneekin", murahti Olli vieläkin sitä raskaasti ajatellen. Mari puuhasi siinä jotain. Olihan se raskasta, se pojan kohtalo. Tavallista vaivalloisemmin tuntuivat nyt jalat siinä liikuskellessa nousevan.
"Ka se maailma vetää kenen kerran kelkkaansa saa", pääsi häneltä aivan tahtomattansa kuin huokaus. Hyvä tovi siinä sitten taaskin vaiettiin. Mitäpä olisikaan voitu enää puhua siinä vähässä, mitä heillä maailmassa puhuttavaa oli.
"Mutta mitäpä se siitä paranee, jos nurkuu", huokasikin Mari lopulta, ja jatkaen vaivalloista puuhailuansa nureksi hän alistuvaa, selittävää, puolustavaa:
"Vikansa ne ovat kaikilla… Niin jotta kukapa meistä osaa toistansa kivellä viskata."
Mitäpä siinä siis nureksia! Mitäpä se mistään paraneisi! Kunhan elämänsä loppuun eletyksi saa! Jotain semmoista hän siinä nureksi itseksensä. Hän hapuili miehensä vanhat housut paikattavaksensa. Kankeilla, koukistuneilla sormillansa hän koki tulla toimeen neulan ja langan kanssa, ja kun kuivuneet nivelet silloinkin nisahtivat, nureksi hän siinä tavalliseen tapaansa:
"Eikö tuo toki lienekin jo viimeinen elinviikko. Kun tässä jo kaikki niveletkin kuivuuttaan nisahtelevat…"