"Niitä siinä seitsemän kakaraa valmista ja taas yksi tulossa… Kaisu, piru!… Ryntäillesikö sinä sen vellin! Tuosta saat!"
Hän antoi aimo pääkakkaran Kaisulle, sieppasi vellistä ylt'yleensä tahratun parkuvan tenavan niskasta, heitti senkin kamariin ja ajaen jäännöksetkin sinne riiteli:
"Niin jotta nyt muista sanoa, jotta kauppa on jo päätetty ja jotta menköön puhumaan mökistään Saukon kanssa elköönkä täällä juosko… Senkin syötävät!… Joko ne taaskin tappelevat!" äkämystyi hän siinä ja syöksyi kamariin komentamaan siellä käsirysyyn joutuneita lapsiansa.
* * * * *
Aina ennen taloon tullessansa oli Olli Varis huomannut sen pitkän ylämäen, miten se kohosi ja miten paljon siinä oli nousemista, mutta nyt hän nousi sitä myöten kuin ei se vastamaa olisi alkanutkaan vielä. Tien oikealta puolen oli tuuli kaatanut vanhan pisteaidan, mutta vasemmanpuoleinen lappa-aita oli säilynyt. Vanha, ränsistynyt se sekin oli kuten piha-aitakin.
Siinä piha-aidan luona hän pysähtyikin kotvaseksi veräjälle, jääden sitä vastaan ryntäin nojaamaan, kuin aikoen lopettaa siihen koko matkan. Katse osui aivan umpimähkään pihalta ruokaansa etsiskeleviin kanoihin. Pari kolme niitä siinä vain olikin ja nekin vanhoja, laihoja. Vanha, musta kana oli löytänyt maasta otranjyvän, kaakatti sille pari kakahdusta ja varustautui sitä noukkaamaan hyvin juhlallisesti, kuten johonkin suurtehtävään varustautuen.
"Jyvänköhän se löysi", pisti tapaus Ollinkin silmiin, ja katse kiintyi asiaan tylsänä, puoli-ajatuksettomana.
Mutta kakahdus oli herättänyt toisen kanan huomion. Se arvasi asian ja syöksyi saaliinjaolle, siivet harallaan.
"Kas niitä!"
Syntyi taistelu. Molemmat kanat pörhistivät siipiänsä ja kaula ojona kaakattivat taisteluvalmiina.