"Se muistakin siinä, että et lupaa… On tässä itsekullakin omistansa kylliksi kannettavaa!"
"Tuota noin Loviisa… Niin jotta Loviisa ettäkö… elä lupaa…" hoeksi mies siinä nylkiessänsä, mitään selvää ajattelemattakaan.
"Milläs tässä luulet sitte itse!" rähähti vaimo, luullen miehen vastustelevan, mutta keskeytyi, kun kaksi nuorimmista risaisista lapsista alkoi huutaa ja tapella.
"Paholainen!" löi hän niistä toista kiireesti päähän. Ne olivat joutuneet tappeluun vellikupista, jota kiskoivat toisiltansa.
"Ettekö heitä siinä, juuttaat!" huusi hän vielä niille kiireessä, mutta ne vain porasivat ja jatkoivat. Hän riiteli nyt välillä miehellensä:
"Saukko kun ei kerran ilman mökinmaita osta, niin ryöstöönkö tämä pitäisi hänen tähtensä koko taloröttelö laskea!… Suu kiinni siellä, pirut!" huusi hän taas välillä lapsille. Nylkyveistänsä liippaillen hoeksi mies ajatuksetonta:
"Saukko tuota… kun hän ei Saukko tuota… kun hän ei niinkuin ota ja osta…"
"No kun se kerran sanoi jo jotta ei, niin!" kiivastui vaimo, touhusi lasten tapellessa ja poratessa kuohuksissa ja jatkoi riitelyä:
"Senkö juuttaalla minä sitte mierontiellä nämä omat kakarat elätän… Joita on kohta silmät ja korvat täyteen siihen siunannut… Etkö sinä poika kuule siellä, jotta anna se vellikuppi Kaisulle", kääntyi hän pauhaamaan taas tappelijoille. Ne vain parkuivat.
"Pahus… en paremmin sano!" suuttui hän lopullisesti, sieppasi pörröisen pojan niskasta kiinni, viskasi sen ovesta kamariin ja jatkoi: