"Ka vaikka sen…"
Ja Kalle innostui ja reuhkasi pitkiä askelia harpaten ja vannoi:
"Saakelin perhana… Pärkäle!"
* * * * *
Vihdoinkin tuli toki tienhaara. Eroon päästyä istahti Olli kotvaseksi. Se taloon moiselle asialle meno alkoi entistä enemmän painostaa, tuntua raskaalta. Hän istahti tienviereen pölkyn tyvelle. Edessä avautui metsärytöä, kaltevaa ylärinnettä aivan silmänkanto. Kaadetuiden honkien jättiläiskannot törröttivät siinä paikoin miehen korkuisinakin patsaina, ja kuivuneet latvukset ja oksat muodostivat läpipääsemättömän ryteikön, jossa kaikki oli sikin-sokin heitettyä.
Taaskin siis silmien edessä erämaakorpien kolkko, voimakas kuva. Yksi ainoa jättiläishonka oli jätetty ryteikön keskelle uhmailemaan, ja sen valtavassa latvuksessa istui musta korppi.
"Mutta tottapahan kun hänestä vielä puhuu, niin sittepähän tietää", varustautui Olli jo lähtemään. Iso, suolainen hikikarpalo, joka nyt otsalta pudonneena etsi vaivalloisesti tietänsä, kieriksi alas kasvoja pitkin sen iho- ja harvojen partakarvojen läpi itseänsä pujotellen.
Hän alkoi taivaltaa polkutietä pitkin. Samassa kohosi hongan latvasta korppi lentoon ja koikkuen ampui linjasuoraa tietänsä kohti kangasharjua, jonka selänteillä vankka honkametsä kuin jättiläispylväistö vihertävää latvuskattoansa kannatti.
Hukan talo oli korkealla mäkitörmällä. Jo kaukaa näkyi akkunaan tulija, jonka oli noustava sinne pitkää rinnettä myöten. Joskus maailmassa oli talo ollut varakas, mutta jo nykyinen isäntä, Ville, oli sen perinyt rappeutuneena ja velkaantuneena. Isäntä itse nylki paraillaan vasikkaa, kun joku monista pörröisistä lapsista ilmoitti, että Olli Varis lähtee nousemaan taloa kohti.
"Se taas siihen naukumaan ja houkuttelemaan!" rähähti sen kuultuansa vihaisesti vaimo Loviisa, viskasi äkäisesti karttuukset pois käsistänsä ja riiteli miestänsä varoittaessaan: