* * * * *
Kovin ne venyivätkin nyt nämä maahanpaniaiset. Olivat lähettäneet Törmän talosta pyytämään rautanauloja, joilla voisi naulata ruumiskirstun kannen kiinni, ja se hakija viipyi nyt sillä tiellä yhäti. Ollikin oli lähtenyt ulos pihalle, missä avonainen ruumisarkkukin oli. Vaimot siellä liikuskelivat, joskus kohottivat kuolleen kasvoille peitteeksi pantua vaatelappua ja päivittelivät jotain tavallistansa.
"Jo tuo sai hänkin osansa kärsiä. Niin jotta jouti jo päästä pois lepoon täältä!" huokaili siinä eräs heistä. Kovin olivatkin ryppyiset vainajan kasvot: kure oli ahtautunut kureen väliin, ja ikeniin oli jäänyt enää vain jokunen kulunut hammastynkä.
"Ka, ne täytyy meidän itsekunkin kerran jättää tämän maailman ilot, kun aika tulee", huokaili joku toinen äskeiselle.
"Vai mitä, Olli?"
"Ka… Eipähän meillä täällä sitä pysyväistä majaa ole", sai hän siihen vastaukseksi kootuksi sanoja. Hitaasti liikuksiva väki kävi kuin vakavammaksi. Päivä paistoi ääneti, kuin valoa hiljaa tiukkuen. Kolmella sivulla uhmaili mökin karuja pikkuviljelyksiä jylhä, voimakas korpi, ja neljännellä puolen kehosi loivahko rinne, jota peitti kulovalkean polttama nokinen korpimetsän jäännös, missä suunnattomat puunrungot törröttivät hiiltyneinä, oksat pois kärventyneinä. Sitä lohdutonta jättiläistaustaa vasten leikkautuivat mökki-rähjän piirteet tavallista vähäisempinä, ja kartanolla liikuskeleva kuihtunut köyhäväki oli kuin päivän huolissansa ahertelevaa, oman apunsa varassa puuhailevaa pientä muurahaisväkeä, jonka keskellä avonainen ruumisarkku saarnasi kaiken ahertelun viimeistä umpeenmenoa.
"Mutta kuulehan, Olli!"
Simo Viikki se häntä taas siinä. Aivan olalle lyöden se nyt alkoi siinä lohdutella ja neuvoa:
"Elä sinä vielä sure!"
Tuntuikin Simo nyt olevan oikein reimapäällä.