"Halki ja pois pitää olla se väärä… se laiska vanhurskaus, ja sijaan pitää tulla se uusi… se joka itse tekee Herran-vanhurskautta, ja silloin… Vai mitä, Olli?"
"Ka…"
Se oli hänelle niin epäselvää, hämärää, se mitä se noin nyt puhui.
Mutta Manu Juuppa oli voitokas, varma asiastansa. Hän vannoi:
"Uusi pitää kaikessa tulla ja vanha hävitä, ja silloin, jos… Jos silloin, kuule" — nousi ääni — "jos silloin uskaltavat koskea siihen ja sanovat että: niks! niin se pitääkin nähdä, että se on: naks!"
VIII
Mäkimaita ne olivat, joiden läpi hänen paluutiensä kulki, ja yhäti vaihtelevia niiden näköalat. Notkot painuivat kukkuloiden, töyräiden ja mäkien väliin syviksi pohjiksi. Hietaharjanteet juoksivat paikoin kepeinä selkinä, paikoin jykenivät somerkankaiksi, joilla honka soi kuivana ja nivakoivut olivat vetäneet runkojensa syyt niin lujiksi, kuin olisivat aikoneet niistä iäistä työtä tehdä. Ei näkynyt ihmiseloa, ei asutusta. Erämaa siellä vain rauhassa oli ja valtaili aloja kuin siivet levällään. Vain joskus tipahti salolinnun tirskahdus tyhjään äänettömyyteen, ja sisiliskon liikahduksesta kahahti joku kuiva ruoho.
Ja siinä raskaan jalkakäynnin ohessa tekivät ajatukset nyt työtänsä omin neuvoin, ilman tahdon ohjausta.
"Olisihan tätä maata!" kuvastui hänen päässänsä siinä keskellä korpimaiden paljoutta, jossa oli linnunlentämät asumatonta.
"Tässäkin tämmöistä hyvää noropohjaa!" jatkui ajatus. Edessä rynnisti siinä vuoriharjan ryhmyinen kiviseinä ylös, ja sen juurella uitteli soliseva puro kirkkaita vesiänsä noropohjaa pitkin alas johonkin. Nuori sekalehto, joka oli vallannutkoko noron, julisti, että maa on siinä multaista, semmoista, joka on siemenelle altis, antaa sille kaikkensa riemuiten kuin äidinrinta.
"Mikä olisi tässäkin eläessä, jos…"