Mutta ei. Kulkua oli jatkettava. Jalat vain notkahtelivat raskaasti.
Ajatus jatkoi työtänsä kuin siihen yhteen asiaan ummehtuneena.
"Ja tässäkin!…"
Järvi oli siinä puraissut lahtipoukaman syvälle erämaan korpeen. Rantamaa näytti olevan järven lahjaa, sen aaltojen kantamasta mudasta keräytynyttä. Se aivan ikävöi auraa, joka sen hiljaa kääntäisi, niin että aurinkoa pääsisi valumaan sen multaan, joka nyt ainaisessa pimeydessä lepäsi. Siementäkin se ikävöi, siementä, jolle se olisi liiallisten neitsytvoimiensa runsaudesta riemuiten antaa voinut.
Mutta turhaan se odotti. Aalto sinne vain joskus yksin uivaa sotkaa kantoi, ja tie johti sinne miestä, joka avuttomana etsi ja kaipasi maata kuin kevätlintu rauhallista pesänpaikkaa, kun sen entinen pesä on säretty ja emon munimisaika on siinä ihan edessä jo.
"Kun siihenkin vaan siementä ja työtä panisi, niin kasvaisi että ökisisi", laski ja järkeili hän siinä maan muohkeutta ajatellen.
Ja niin loppumattomiin. Niinkuin umpeen tuiskunneella talvitiellä ei ole muuta kuin lunta ja lunta, niin ei hänenkään umpeen menneissä ajatuksissansa ollut enää mitään muuta kuin maata.
Maata… maata ja maata vain…
Niin hän jatkoi. Oli jo loitonnut omille erämaillensa, kauas tehtaalta.
Tsyt…
Ei mitään. Iso uroskarhu siellä vain näkyi mäellä myllertävän. Rauhallisena se vieritteli isoja kiviä vierimään mäkeä alas ja nautti katsellessansa miten ne ryskien mennä jyrisivät rinnettä myöten alas. Mutta hänet huomattuaan se jätti huvinsa ja lähti juosta jolkuttamaan, korpikuusikkoon häviten.