Aivan niin se nyt kyykötti koko elämä ja mieli itseensä uponneena, mistään elähtymättä.
Mutta mitäpä siitä. Hän lähestyi jo mökki-rähjää. Siinä oli vain harju enää välillä. Edessä paloi iltataivas punaisena. Ainoastaan kapea pilvisuikale oli vetäytynyt sen halki, leikaten siihen tasaisen, suoran viivan. Harjulla kasvavien honkien vankat rungot leikkautuivat ruskoa vasten selvinä kuin pylväistö. Latvus-osat kuvastuivat samaan taustaan tumman vihreinä, hiljaa, rauhallisesti, ja runkopylväiden lomitse näkyi tulipunaisena hohtava aurinko, joka oli juur'ikään laskemassa, yöpyen hiljaa taivaanrannan taa.
IX
Heinämailla luokoutui jo heinikko viikatteen kaatamana, mutta korjuusäät olivat huonot: sataa tihuutteli päiväkausin, ja milloin yritti poutautua, niin hikistä se oli: aurinko paistaa kihotteli niin hikisesti, ettei siinä kuivunut luoko. Ja pian taas vetäytyikin joku pilvisuikale auringon eteen, tai alkoi taivas järkiään sadeväriseksi lientyä. Ei siinä heinänteosta ollut nyt mitään tolkkua tulla. Tuvassa sitä siis eniten istuksittiinkin tai tehdä rapsehdittiin mitä pientä kulloinkin välitöiksi sattui.
Semmoisena puolipilvisenä päivänä kulki outo mies näitä saloteitä pitkin. Pukuna oli jotakuta kuosiltansa kirjavaa: näköjään vanhoja herrasvaatteita, risautuneita ja epäsiistejä. Jalassa lompsuttelivat niinikään väljähköt herrasväen perut: vanhat patiinirajat, joista isovarvas pilkisti toisesta ja toisesta tullo jalkariepua, joka tukkesi aukon, ja hattujäännös sopi yhteen muun puvun repaleisuuden kanssa.
Se oli Kusti. Mitään enempiä ajattelematta oli hän aivan reipastuulisena samonnut tähän saakka, mutta nyt kotimökkiä lähestyessä, kun jo maat tulivat tutuiksi ja saattoi milloin tahansa joku vanha tuttava osua vastaan, alkoi häntä arastuttaa, ties miksi.
"Perr!" puri hän vihaisena hammasta niitä vastaanosujiakin ajatellessa.
Ja teki jo mieli kääntyä takaisin.
Mutta ei. Olihan hänellä vielä pullossa. Hän ryyppäsi, rohkaistui ja reuhkasi edelleen. Hän ryyppäsi uudestaan ja sai jo kuraasia, luontoa.
"Vaikka saakeli!" uhmaili hän jo niitä pelättyjä vastaan-osujia ja kaikkea umpimähkään ja renttasi entistä uhoisammin tietä pitkin.
"Vaikka… Err!…"