"Kunpa Herra auttaisi nyt vaikka tämän yhden yön yli kunnialla!"
* * * * *
Kesäöitähän ne vielä olivat. Sammuksissa kytivät vielä tähdet, ja kuukin oli voimaton kuten aina kesällä. Puoliyön seuduissa seisoksi Olli taas mökin pihalla ja tarkasteli. Oli aivan selkeää, aivan tyyntä. Tähtisiementö kyllä tuikki, mutta ne tuikkivat pieninä kuin kipinät, terävinä kuin taivaan kanteen kiinni pureutuen. Mutta ilma oli toki kohtalaisen lämmin. Ruisrääkkä kumautti kertasen. Yökuulaassa, herkässä ilmassa harhaili sen ääni kuin siitä aivan irrallaan vapisten.
"Ei tuolla taida vielä niin kovin suurta hätää olla", rauhoitteli hän tupaan palattuansa Maria. "Mitä sitte aamupuolella tullee."
Ei sitä hätää tuntunut olevan vielä aamusarasteessakaan, kun hän taas kävi tarkkaamassa. Idässä alkoi jo liikahdella eloa: taivaanrantaan irvistäytyi punainen ruskosuikale, josta kohosi hienosti hopeoitunut valoharja, himmeä tosin, vain tarkaten huomattava. Hiljaa alkoi se punehtuma levetä. Hän katsoi sitä hyvän tovin. Valo levisi, kuulakoitui. Kohta soi halki taivaslaen kepeä, kuulas aamuväri, joka oli niin herkkää kaikelle, kuin olisi se jotain väreilevää alkueetteriä ollut.
Mutta hätää ei näyttänyt olevan. Ilmassa tuntui hienoista lämpöäkin, eikä kuuraa missään näkynyt.
"No Herran-kiitosi" rauhoittui jo Marikin ja koki saada vaikka hetkiseksi nukahdetuksi.
* * * * *
Mutta juuri auringon pilkahtaessa se tuli. Se pisti kuin neulalla, yhtäkkiä, terävästi. Kaikki tapahtui nopeasti, yhdellä pistolla, ilman ääntä, halki koko seudun. Vesisen jyvän arka neste ei ehtinyt värähtääkään. Sitä vain kirpasi hieman, ja kaikki oli valmista: nesteen elinvoima oli kuollut, jyvä arvotonta akanaa. Tähkä alkoi hiljaa jäätyä, ja kun lämpömäärä yhä laski, alkoivat vesilätäköt riittyä ja olivat kohta jäässä.
Ja nyt.