He seisoivat mökin pihalla molemmat, katsoivat, mutta eivät puhuneet sanaakaan toisillensa. Aurinko oli jo ylennyt. Aamukylmä oli terottunut kovimmillensa. Hallakuura härmäili puunlehtiä hienoisella hopeavärillä. Jäätyneet lätäköt kiiltelivät, taivasväri oli kalseutunut kylmemmäksi, kovemmaksi, ja maan hallakuuraiset värit kuvastuivat sitä vastaan kepeinä ikäänkuin soiden ja helisten.
Mutta vainioilla seisoi paleltunut vilja hiljaa, kuin hämmästyneenä siitä, mikä oli äsken sen yli käynyt. Jäätyvät tähkät nuokkuivat korren päässä kuin menehtyneinä, ja ihmisten harmaat katseet tuijottivat siihen äänettömyyden tyhjyyteen, josta hädässä apua toivotaan, siihen tyhjyyteen, jossa ei ainoakaan tarkkaaja ole koskaan nähnyt muuta kuin kuun ja tunteettomia tähtiä yöajoilla ja päivisin iäti omaa teitänsä kieriksivän ja kirmaavan päivän.
* * * * *
Niin se oli sitten näköjään alkanut elämä kuin ennenkin. Mutta se näkö oli vain ulkonaista. Haavat se oli lyönyt syvälle sinne, mistä ne vain verkkaan aukenevat, näkyvät aikansa ja sitten taas arvettuvat.
Hätää se näet oli tuonut ja huolta tulevaisuuden suhteen. Kukin koki nyt periä saatavansa naapurilta, eikä kellään ollut mitä toiselle velaksi antaa. Kenpä sitä tiesi milloin ne saisi takaisin. Ehkä ei koskaan. Ja kunkin itsensä edessä oli sama pitkä talvenselkä.
Niinpä oli Saukkokin ahtaalla. Se tiukkasi nyt tuvasta rahoja pian, muutoin uhkasi toiselle myödä. Riippa, jolle hän oli hieman velkaa, vaati pois omaansa, ja hänen täytyi pitää nyt ajoissa omastansa kiinni. Sitä se taas selitti Ollille, kun he halla-aamun lähiaikoina osuivat yhteen metsäpolulla.
"Niitä kun on minullakin siinä penikoita tuvallinen, niin ei siinä auta… Varsinkin kun nyt halla taas vei kaiken", selitteli se hänelle.
He astuivat jäletysten. Olli koki pysytellä perässä ja suostutella odottamaan:
"Kun nyt tässä joutaa pääsemään Siljan puheille kaupunkiin, niin tottapahan sitte…"
Saukko ei vastannut, ääneti vain jatkoi kulkuansa, Tuli taas vaikea.
Hän koki astua rehvaista perästä ja taas jatkoi: