Saarna oli jo loppunut, kun Kusti osui tulemaan tupaan. Vakavina ne siellä istuksivat, eivät puhuneetkaan muuta kuin jonkun harvan sanan. Kusti tiesi, että ne katsovat häneen karsain silmin, mutta viis hän siitä. Ne olivat kylällä vihjailleet hänen elämäänsä, siten ärsyttäneet häntä, ja hän aivan haki riitaa voidaksensa näyttää mikä hän on.
"Mitäs sitä tälle Kustille kuuluu?" kysäistä tokasi siinä joku, mutta ei hän viitsinyt vastatakaan. Hattu syvällä päässä istui hän vain omia olojansa.
"Joko se nyt vielä lisäksi on niin ylpeä, jotta ei enää sydän anna vastatakaan!" kuuli hän jonkun vaimoista mutisevan uunintauspuolella. Joku toinen eukko huokaili siihen.
"Mutta se synti!… Se maailma ja se synti!" kaikerteli silloin ensimäinen vaimo oman puheensa johdosta, kuin yksin huokaillen.
"Oliko se tänne päin tarkotettu?" kysyä murahti silloin jo Kusti vihaisesti. Ne vaikenivat. Kai ne pelkäävät. Hyvä toki että jo älyävät!
"Vai omaa lihaasiko sinä maailmalla tarkotat?" jatkoi hän riidantekoa, yhä vain siinä kumarassa synkkänä istuen.
Eivät ne taaskaan ääntäneet. Hän ärtyi ja olisi halunnut, että ne tarttuisivat. Oli syntynyt äänettömyys. Joku eukko vain huokaili. Vihdoin eräs herännein ja uskostaan rohkein niistä alkoi Kustia tarkoittaen päivitellä:
"Niin se on kuin äsken Sanan saarnaaja sanoi: Jotta me olemme syntiä tehneet… me itse tai meidän isämme…"
Hän olisi kai jatkanutkin, mutta Kusti arvasi sen olevan hänelle aiottua ja katkasi ynseällä, äkäisellä:
"Pidä se leipäloukkosi siellä kiinni, eläkä sitä pöperröstäsi siitä situ!"