Ja ne vaikenivatkin ja ainoastaan huokailivat hartaasti ja ilkeästi. Häntä se ärsytti. Mutta vaimokin alkoi selviytyä ja sitäkin harmitti ja ärsytti Kustin ylpeys ja loukkaus.
"Mutta on se toki Jumala vanhurskas!" alkoi se jo hartaalla, ilkeällä äänellä Kustia uhmaillen pistellä. Mutta se siitä vain ynsistyi ja ärtyi:
"Vanhurskas!" alkoi se halveksuvalla äänellä ja lisäsi:
"Sekö se on vanhurskas, joka antaa sataa niin väärille kuin vanhurskaillekin!"
Se tuntui aivan jumalattomalta, mutta Kustia itseään se vain rohkaisi, ynsistytti. Nyt se vielä lisäsi halveksuen:
"Ja vielä itse kerskuu sillä, jotta Hän antaa aurinkonsa paistaa yhtä hyvin pahoille kuin hyvillekin!"
Alkoi tuntua monesta jo raskaalta olo.
"Ja vielä juuri niille väärille se sataakin enemmän sitä siunaustaan… Kun oikeat ja kunnon ihmiset saavat kerjuilla kulkea ja niitä vaan mökin mailta mierontielle potkituttaa!" lisäsi Kusti entistä ynseämpänä ja synkempänä.
Ei tietty mitä sille sanoa. Eivät akatkaan nyt edes erin kuuluvasti huokailleetkaan. Oli kuin puheenpuute.
"Niks!… Niks, niks!… Niks, niks vaan!" pisti vihdoin Manu Juuppa viisaasti, omituisesti, kuin olisi jostain voitosta sillä iloinnut. Mutta ei se Kusti nyt näyttänyt siitäkään mitään välittävän. Entistä ärtyneempänä nousi se lähteäksensä, heilahti rennosti ja kerskui kuin uhitellen: