"Aa-a!" aikoi hän jo lopettaa, mutta lisäsi kuitenkin poistuessaan:
"Että siinä ei enää lujakaan voi lankeamatta elää."
Ja ikäänkuin surullisena lähti hän sauvoinensa lynkyttämään, peltojen halki häviten siihen hiljaisuuteen, jonka muodosti jäyhä, terve korpi.
* * * * *
On ilta, yksi monista. Päivänvaloa on enää hienoiseksi häiväksi vain.
Iltahämärä alkaa saeta öisemmäksi.
Kotimökkinsä lähellä, aholla, missä muinoin lapsena oli leikkinyt ja pikkukivistä talosia rakennellut, istui Kusti yksin. Hajonneet olivat ne kivitalot. Haihtuneet olivat ne lapsuuden viattomat päivät. Minne? Miksi? Ken sen tietää.
"Ah!" huokasi hän siinä itseksensä, ja pää painui alas rinnan yli.
Mutta ilta vain pimeni yöksi. Taivasväriin pureutui ja hohti kipinä siellä täällä. Ne kipinät alkoivat hehkua ja isota. Kohta paloivat ne täydellä elokuisella heikolla valolla.
Mutta mies istui aholla ennallansa.
Olikinhan se toki leuto yö. Jo nousi kuu korpien takaa kelmeänä. Sarastava aamuvalo se kai sen niin kelmeäksi teki. Ääneti se kohosi, hiljaa nousi korpimaiden yli kulkeaksensa, ja aamun tuloa sen nousu näinä aikoina jo ennusteli.