Niin, niin. Eivät he paljoa siitä selvästi tajunneet. He vain ymmärsivät, että toista se on kaupungin hyvissä palveluspaikoissa kuin tehtaankin kurjissa oloissa ja toista yksinäisen Siljan kohtalo kuin Annan, joka suuren perheensä ja kivulloisen miehensä painamana on väkisinkin avuttomien joukkoon vajonnut, eikä siitä itse nousta voi, vielä vähemmin muille avun hädässä antaa voisi.
"Kunpa nyt vain auttaisi sen verran, että hänelle pääsisi kertomaan hätänsä… Ei se hän ole kova", arveli ja muisteli rauhoittuva äiti Silja-tyttärestänsä, jatkoi ainaisia puuhiansa ja lisäsi:
"Jo pienenä oli sillä niin hellä sydän kaikkia kärsiviä kohtaan, jotta omasta suustansa olisi viimeisen leipäpalansa kerjäläisellekin antanut."
Niin. Niin se oli tehnyt. Hänessä oli viime turva, ja matka-apua odottaen kääntyivät katseet pappilaan. Se oli ainoa paikka enää, ja olihan sieltä moni muukin viime hädässä joskus apunsa saanut.
Mutta salomökeissä ja taloissa kasvoi kertomus Siljan hyvistä oloista päivä päivältä. Joku oli taasenkin osunut tehtaalla käymään ja tiesi kertoa alun johonkin uuteen. Nyt jo kerrottiin tuvissa, että Silja on saanut ensin yhden hyvän paikan ja sitten kohta toisen sitäkin paremman, ompelijana ensin, kaupassa sitten. Se on säästänyt, rikastuu ja tietysti kohta itse kaupan avaa.
"On niitä toki hyviä ihmisiä siellä isoissa kaupungeissa… Niin jotta tätäkin köyhää auttavat", siunailivat silloin useat.
"Onhan niitä toki siellä", uskoivat toiset, ja monien mielessä kangasti silloin iso kaupunki jonain… ei sitä tajunnut minä. Se kajasti vain uutena, tuntemattomana, heille kaukaisena, ehkä saavutettavana hyvänä.
Mutta korpi vain oli ääneti ja levollisena ja piti kovalla maankamarallansa juurista lujasti ja armotta kiinni niitä korpikuusia ja metsiä, jotka se kerran valtaansa saanut oli.
XII
Voi meitä avuttomia, meitä, jotka pimeässä soudamme ja yöstä aamua etsimme.