— "Minä jo arvasin, että teette niin… tulette yksin… Se oli hyvin kiltisti tehty… Minä juuri kaipasin puhua pari sanaa kanssanne kahden kesken… Ah, niin! Kiitos kukista!" — puheli Anna Pawlowna vilkkaasti, mutta raukealla äänellä.
— "Kuinka voitte? Olette niin kalpea", — kysyi Harhama.
— "Oh! Minun terveydestäni ei maksa puhua. Nämä kauhun päivät ovat sen kokonaan murtaneet… Nuo jäähyväiskohtaukset sotaan lähtevien perheissä… Uh! Jumalan kiitos, että mieheni on jo kuollut, ettei ole lähtevien joukossa. Mutta suokoon Jumala voiton suuren isänmaamme aseille, että röyhkeä vihollinen tuntisi Tsaarin ja Venäjän kansan voiman! Ja sitten minä jouduin pörssissä näkemään sen hirvittävän kohtauksen… On kait herra Zaiko Teille kertonut?… Ja nyt se verinen juutalainen kummittelee aina silmissäni… Uh!"
Tätä sanoessa kävi puistatus Anna Pawlownan ruumiin läpi. Hän peitti silmänsä molemmin käsin.
— "Kyllä… Olen kuullut herra Zaikon siitä kertovan", — alkoi Harhama, — "Olen hävennyt Teidän edessänne ja siksi ei ole minulla ollut voimaa tulla Teitä kiittämään avustanne ja kertomaan kaikkea mitä on tapahtunut… Häistäni ja…"
— "Oh! Älkää niistä puhuko… Minä tiedän jo kaikki… Mutta herran tähden! Mitä on tapahtunut? Miksi erositte Magdasta?"
— "En ole hänen kanssansa itseäni sitonutkaan… Hän on vaimoni ainoastaan vihkimisen ja yhteiskunnan lain oikeudella… Minä kyllä tuomitsen itseäni, että annoin säälintunteen, tai oikeastaan velttouden voittaa ja johtaa minut astumaan askelen, joka ei ollut oikea, tai paremmin sanoen: ei ollut välttämätön", — vastasi Harhama vältellen.
Anna Pawlowna kävi miettiväksi. Syntyi äänettömyys. Ainoastaan kello naksahteli. Palaset putoelivat riutuvasta ihmiselämästä, häviten tyhjyyteen.
— "Ja miksi ette tahdo astua sitä askelta loppuun?" — kysyi Anna
Pawlowna katkaisten äänettömyyden.
— "Se on mahdoton… En voi", — vastasi Harhama lyhyesti, kuivasti.