Se oli elämänjuonen langanpää… Kohtalonrihma alkoi purkautua kerältä…
— "Mitä kaipaisin minä enää muuta?" — vastasi Harhama huolettomasti naurahtaen.
— "Silloin ei sinulla ole vielä mitään — elämälläsi ei ole vielä mitään tarkotusta", — lausui munkki Pietari lempeästi, mutta vakuuttavasti.
— "Kuinka niin?" — kysyi Harhama oudostuen tätä odottamatonta sanomaa…
— "Siksi", — vastasi Pietari entistä jyrkemmin, — "että kulta-arkussasi on multaa. Se houkuttelee kotiisi varkaita ja vääriä ystäviä. Tai on se juoksevaa erämaan hietaa. Tänään voi nousta tuuli, joka vie sen pois ja silloin seisot sinä yksin erämaassa. Jos kulta oli elämäsi tarkotus, niin eikö elämäsi menisi hiedan mukana? Etkö olisi silloin ahava, joka ajelee meren tietämättömillä selillä?"
Harhama katsahti hämmästyneenä munkki Pietariin, jota hän rakasti ja kunnioitti milt'ei Jumalalle tulevalla kunnioituksella. Hän oli huomannut, että munkki puolestansa rakasti häntä kaikista hänen vioistansa ja jumalankieltämyksistänsä huolimatta. Lisäksi oli Pietari hänen isänmaansa lämmin ystävä. Se tieto sitoi Harhamaa häneen katkeamattomilla siteillä. Ei uskontojen erilaisuuskaan ollut sitä sidettä heikentänyt. Harhama ihaili olemuksensa kaikilla voimilla munkki Pietarin jaloutta, hänen lempeyttänsä ja puhtauttansa. Monesti oli hänen hienoissa kasvojenpiirteissään vilahtanut Harhamalle Jeesuksen jumalalliset kasvon-ilmeet, äänessä Jeesuksen lempeän äänen väre. Mutta nyt oli hänen äänessänsä jotain vakavaa, kivikovaa; hänen katseessansa oli jotain surullista, voimakasta, läpitunkevaa. Harhama säpsähti hiukan sitä kaikkea, kuin puukon terää. Hän kysyi taas hämillänsä:
— "Minä en ymmärrä… miten tuuli veisi hiedan, joka on minun käsissäni?"
— "Mutta myrskyn ja sinun kätesi ohjat eivät ole sinun käsissäsi", — keskeytti munkki Pietari entistä vakavammalla äänellä. — "Myrsky nousee Jumalan käskystä. Se painaa kohotetun käsivartesi alas ja vie kullan tomuna luotasi."
Harhama oli aina leikkinyt kohtalonsa kanssa. Asema ja ura olivat hänelle vesikelloja. Hän nautti, kun oli soittanut ne hajalle. Kohtalollansa hän ajeli, kuin valkoisilla hevosilla, meren vaahdolla, mistään välittämättä, ohjat valtoimina. Onnettomuuden sattuessa nousi hänessä aina uhman musta pilvi. Silloin oli hänellä tienviittana aukea ulappa, ohjaksina: "antaa mennä!" Synnynnäisen ulkonaisen tyyneyden alla leimahti hänessä taas uhkapelaajan välinpitämättömyys. Kuullessaan munkki Pietarin ennustelevan nousi hänen henkensä kohtalon ratsuille. Se ajeli taas vaahtona vyöryvällä merenselällä, valkeat hevoset hurjina, vaahto varana, edessä sumu, takana vinkuva rajutuuli. Tyynenä, mutta päättävästi vastasi hän:
— "Mitä sitten, jos tuuli vie hiekan, kun jää se meren selkä! Jäähän minulle vaimo elämän tarkotukseksi. Minä vien hänet korpeen ja teen majan kuusen juurelle. Kuusen latvassa kukkuu huoleton käki. Kohta kukkii peruna majan akkunan alla… kaskesta nousee leipä ja kaivolta lehmisavu."