— "Mutta oletko varma, että vaimo lähtee mukanasi korpeen, jos se päivä tulisi, jona onni ei paista?" — kysyi munkki Pietari rauhallisesti.
Harhama vaikeni. Kysymys oli sattunut häneen kuin putoava kivi. Hänessä helähti ennen kuulumaton kieli. Taru nousi tulevaisuuden raosta. Hän alkoi lappaa sen rihmoja… ensin leikillä, sitten tosissa… Munkki Pietaria hän oli katsellut kaksilla silmillä: oli pukenut hänet taika-uskon sumuihin. Sen sumun takaa oli hän taas katsellut hänessä Jumalan himmeää ilmestystä. Hän oli Harhamalle Jumala noidan vaipassa — noita Jumalan haahmossa…
Siksi koski hänen kysymyksensä. Salamana välähti hänelle kuva siitä tulevaisuuden illasta, jolloin onnen päivä ehkä sammuisi. Se kuva oli kaamea: Tuuli on vienyt hiedan. Erämaan tiet on se peittänyt… On yö… ei tuikahda tähti… Mutta kuutamo kisailee ulapalla… Siellä vyöryy vaahto valkeana… ja kohtalon vallattomat hevoset odottavat…
Mutta hän ei ole enää yksin… Hänellä on vaimo… Se näkee unta tyttöaikansa kukista… pehmeistä vuoteista, soitosta, laulusta… Se muistaa isän kotia… Siellä on elämä häntä hemmotellut, kuin äiti lasta… Se on häntä lellitellyt, kuin päivänpaiste kissanpoikaa. Häntä ei miellytä kuutamon kisakenttä, missä on vesi varana, myrsky lauluna, yökylmä unena…
Jo hirnuvat kohtalon hevoset… Elämä levittelee ulapoitansa… kuutamo kiehtoo sieltä… mutta hänellä on vaimo taakkana…
Harhaman sielussa värähti jokin. Hän mietti: Minun vallassani on kaataa kaski, rakentaa maja. Mutta minä en voine määrätä onko vaimo tyytyvä perunankukkiin, kaskensavuun ja käenkukuntaan. Sitä miettiessä alkoi levottomuuden aave kummitella hänen sielussansa. Mistä se tuli ja miksi, sitä ei hän täysin tajunnut. Kun Harhaman vastaus viipyi, jatkoi munkki Pietari:
— "Ja vielä lisäksi: Kun sinä poltat kaskea, onko varma että vaimo vartioi kotilieden puhtautta, että illan tultua rauha ja siunaus odottaisivat siellä väsyksissä palaavaa kasken polttajaa? Oletko varma että vaimo ei ole musta käärme, jonka kotiisi kuletat?"
Harhama vaikeni edelleen… "Todellakin" — mietti hän — "jos tapaisin kodin häväistynä, vaimon petturina"… Se ajatuskin jo loihti mustasukkaisia peikkoja hänen sielunsa iltahämäriin… Munkki jatkoi:
— "Vaimokin on ihminen, himonperhonen. Sinä tulena, jonka ympärillä hän kieppuu, voi kyllä olla Jumala, ja silloin hän seuraa sinua tuulen noustessa sataman rauhaan ja onneen kuusen juurelle. Mutta hänen himonsa kiehtovana perhostulena saattaa olla myös liha. Jos siis olet vaimon korottanut elämäsi tarkotukseksi, olet perustanut elämäsi sumun varaan, majasi olet rakentanut lihasta lihaan ajelehtivalle ihmishimolle. Himo saa sinusta kyllänsä: Se polttaa lopulta siipensä sinussa… etsii toista… Vaimo heittää sinut silloin, kuin revityn liinan märälle iljanteelle. Jumala yksin on ikuinen satama myrskyssä, tuki iljanteella."
Munkki Pietarin sanoissa oli tuomion jylinää. Levottomuuden kummitus irvisteli entistä rohkeammin Harhaman sielussa. Eikä hän jaksanut sitä alas painaa. Hän nojasi kyynäspäänsä pöytään, ja varjosti silmänsä käsillänsä. Mietteiden rihmat juoksivat nopeina, keräytyen pieniksi keriksi. Viimein kysyi hän jyrkästi: