— "Ketä varten minun on sitten elettävä, joll'ei vaimoani varten?"

— "Jumalaa varten vaimossasi, lähimäisessäsi ja kaikessa", — vastasi munkki Pietari. Hän rakasti Harhamaa. Jumalan silmin oli hän nähnyt sen savun läpi, joka peitti Harhaman sielua. Hän oli vilahdukselta nähnyt sen savun takaa ne rauhaset, joista vuoti Harhaman epäilyksen visva. Oitis oli hän käsittänyt, että Jumalan kieltämys oli ainoastansa valevaippa, jolla Harhama salasi maailmalta sielunsa alativuotavan henkisen pahantaudin: epäilyn…

Säälin hento oras oli aina silloin noussut munkki Pietarin sielussa. Hän ei raskinut sanallakaan koskea ystävänsä sielun kipeisiin rauhasiin. Mutta hän oli rukoillut. Hän odotti, että Jumala antaa elämän terävän puikon puhkaista ne rauhaset. Mutta nyt, kun hän kirjoitti teostansa, oli Jumalan suuruus temmannut hänet, kuin virta vesikuplan. Hän tunsi saaneensa käskyn todistaa sitä suuruutta Harhamalle.

Mietteiden säikeet keriytyivät Harhaman sielussa yhä nopeammin. Joku levottomuuden himmeä hämähäkki kutoi niistä sotkuista verkkoa. Hän ajatteli jotain niin hajanaista, ettei itsekään sitä tajunnut. Mieli täynnä ajatuksien repaleita kysyi hän taas:

— "Isä Pietari! Eikö vaimon ja miehen rakkaus mielestänne ole sitten kylliksi? Eikö se kestä kaikkia koetuksia? Eikö se jaksa kaataa korpea kaskeksi, vartioida kotiliettä? Eikö se riitä muuttamaan majaa linnaksi, erämaata yrttitarhaksi?"

— "Vaimon ja miehen rakkaus semmoisenansa on eläimen rakkautta", — vastasi munkki Pietari, jatkaen: "Rakastavathan eläimetkin sillä rakkaudella aikanansa toisiaan. Se rakkaus riittää eläimelle vaan ei ihmiselle. Se on porton, vaan ei vaimon rakkautta. Ainoastaan se rakkaus on oikea, joka vuotaa rakkauden ainoasta alkulähteestä. Se polttaa miehessä huonon; se puhdistaa naisen vaimoksi. Kaikki muu on virvatulta ja öistä himoa, joka ei siedä päivän valoa, eikä kestä myrskyssä ja kiusauksissa. Se riittää porttolassa, vaan ei kodissa."

Munkki Pietarin äänessä oli jotain yli-inhimillistä ja jyrkkää. Harhama ei ollut koskaan ennen kuullut hänen puhuvan niin tuomitsevasti, eikä niin vakuuttavasti. Levottomuuden kummitus hiiviskeli hänen sielunsa salaisissa sopissa. Ajatukset keriytyivät ja purkautuivat. Katseensa harhaili kammion seinällä kuin varjo. Hän tunsi mielensä käyvän surulliseksi. Ajatuksiensa rihmoihin sotkeutuneena, ikäänkuin itseksensä, kysyi hän taas:

— "Isä Pietari! Jos miehen ja naisen rakkaus ei riitä, onhan jälellä vielä ihmisen siveellinen voima. Eikö mielestänne se riitä silloin, kun täytyisi lähteä korpeen, tai pitää koetuksien keskellä kotiliesi puhtaana?"

— "Mitä tarkotat ihmisen omalla siveellisyydellä? Jokaisen vapauttako saada oman mielensä mukaan määritellä siveellisyyden vaatimukset?" — kysyi munkki Pietari.

— "Ei! Vaan sitä siveellisyyttä, mikä ilmenee yhteiskunnan laissa ja sen mielipiteessä. Ihmisen yleistä tietämystä siveellisyydestä", — vastasi Harhama, tuntien samalla jonkunlaista epävarmuutta asiansa oikeudesta. Munkki Pietarin vakuuttava ääni ja varmuus olivat alkaneet lannistaa hänessä sitä voimaa, jolla hän piti yllä ja puolusti oman itsensäkin edessä inhimillisen siveellisyyden aatteita, jotka hän tahtoi saada vallitseviksi olemuksessaan.