— "Eikö sekään mielestänne riitä?" — kysyi hän hitaasti munkki
Pietarilta.
Munkki huokasi raskaasti ja lausui surullisena:
— "Katso ympärillesi! Mitä on ihmissiveellisyys? Eläimetkin suojelevat pienokaisiansa, mutta miten moni ihminen hylkää lapsensa tienviereen! Kuinka usein koirat nuolevat isäntiensä vammoja, silloin kun nämä nälkäisinä ja haavoitettuina makaavat lähimäistensä tai puolisonsa oven edessä! Kun sen näet, vastaa, riittääkö yhteiskunnan siveys ihmis-elämän perustukseksi."
Yhä miettivämmäksi kävi Harhama, entistä epäselvemmäksi hänen tajuntansa. Hänen katseensa kiintyi liikkumattomana Jumalan kuvaan. Kasvoille levisi katkera ilme. Hän jatkoi kyselyään:
— "Eikö sitten mielestänne omaisuus, vaimon rakkaus, hyve ja inhimillinen siveellisyys merkitse elämässä mitään?" — Munkki Pietari vastasi Jumalan palvelijan vakuutuksella ja varmuudella:
— "Ennen kun päivä on puolessa, voi tuuli nousta ja puhaltaa pois omaisuutesi. Ennen kun häävieraat lähtevät häistäsi, voidaan vaimosi ottaa pois. Jumala koskettaa sinua sauvallansa huomenna ja rikkauden viehätys varisee sinusta, kuin pöly. Kulta muuttuu tuliseksi raudaksi, joka polttaa sormiasi, niin pian kuin Jumala on lyönyt sinussa arvottomaksi tuhaksi sen, jota himotessasi kultaa kokoot. Kotilietesi puhtauden vartija voi muuttua sen häpäisijäksi, sillä kaikki pahe on ihmisessä mahdollinen. Kaikki, mikä ei ole Jumalasta, pettää sinut, vie sinut harhateille. Kaikki muut elämän tarkotusperät ovat hautausmaan öisiä virvavalkeita" — Ja osottaen Raamattua, lisäsi hän: "Mutta tässä arkussa on aarre, jota ei tuuli eikä varas vie. Jos ijankaikkisuus loppuisi ja avaruuden pohjat pettäisivät, pysyy Jumala. Hän on ihmiselämän ainoa oikea tarkotus."
Pienestä pojasta asti oli Harhama miettinyt Jumalan olemassaoloa. Sen tulen oli hänessä virittänyt isänsä jumalankieltämys. Hämähäkkinä oli hän kutonut sen kysymyksen verkkoa. Itse oli hän kietoutunut sen verkon rihmoihin. Sisälliset taistelut olivat alkaneet. Hänen sielunsa muuttui tuskien ainaiseksi temmellyspaikaksi.
Aika oli kulunut… Tuskat yltyivät… Turhaan pyrki hän pois verkostansa… Se kietoi häntä entistä lujemmin… sen verkon paulat tavottelivat äärettömyyden rantoja… Ja hän itse paloi siinä verkossa… Hänessä oli virinnyt epäilyn kuluttava tuli…
Mutta ääneti oli hän kiemurrellut tuskiensa pitimissä… vaiennut, kuin hämähäkki… Ulkomuotoansakin hän vartioi, kuin kavaltajaa. Tuskansa hän peitti teeskennellyllä iloisuudella… epäilynsä Jumalan kieltämyksellä. Katseensa oli ainoa, jonka herraksi hän ei voinut koskaan kohota… Hän tiesi sen… Suuret, ruskeat silmänsä olivat hänen ainaiset ilmiantajansa… Niissä kuvastui se sielun hämähäkki… harhaileva, epäselvä, kärsivä. Hän luuli niiden ilmi antamana seisovansa alati maailman pilkkanaurun edessä… kuuli ivan kellojen soivan… Kerran oli hän ne lukenut kipeiksi — kostaaksensa niille…
Pienestä pojasta oli hän niin kulkenut, povessa mietinnän tulihiili. Kuoleman pelko oli hänen sielunsa syöpänä… Se oli ajattelun tulivirike, epäilyn kipinä. Sen parantajaksi mietiskeli hän jo silloin sitä uutta Jumalaa. Se vanha oli osottaunut voimattomaksi… Päiväkaudet voi hän seisoa akkunan ääressä avaruuteen tuijottaen… Silmissä leikki se ainainen valetuli: suuri Jumala. Sen ympärillä lenteli kuoleman mustasiipi perhonen…