Viisitoista vuotta oli hän sitten salassa suunnitellut teosta, jossa hän kumouksen henkenä aikoi astua Jumalaa vastaan olemuksensa kaikilla voimilla. Yökaudet oli hän miettinyt sen juonta. Hän oli punonut uudenaikaisen mytologian, jossa hän kohotti ihmishyveen Jumalaksi… Kuoleman viikatemies seisoi alati hänen edessänsä… Se kannusti työtä, se puhalsi tulta hiileen… Hän kiemurteli pelon kynsissä… kiirehti valmistamaan Jumalaansa, pelastajaa kuolon luisista käsistä. Ruumiinkoi lenteli hänen silmissänsä… se laski munansa häneen… söi häntä, kuin tuli pärettä… Hän joudutti työtänsä… loi Jumalaansa, väännellen tuskan tulessa…
Mutta ei ainoakaan tiennyt hänen taistelujansa… Joskus näytti työ jo valmiilta… Hän oli jo sadasti tarttunut kynään alottaaksensa teoksensa julkaisun… Mutta silloin upposi hän aina epäilyn pohjattomaan suohon… Jumalasta puuttui jotakin… välistä kaikki… Hän lykkäsi aikomuksensa tuonnemmaksi, täydensi teoksensa juonta… selvensi sitä ja kaunisteli salaisuudessa…
Päre paloi… siitä karisi karsta… vaan uusi Jumala ei syntynyt…
Viimein oli hänestä kehittynyt ehdoton epäilijä, lopulta unennäkijä, unien ja ennustuksien uskoja. Päivän mietteet jatkuivat yöllä unissa, sotkuisena vyyhtinä. Hän näki unessa jumaloita, perkeleitä, salaisia henkimaailman taisteluita, ihanuuksia ja hirmuja. Unistansa ennusteli hän taas elämäänsä. Hän vyyhtesi niistä kohtalonsa langat, sovitteli ne elämänsä tapauksiin. Ja itse hän häpeili sitä kaikkea maailman edessä. Hän salasi kaiken tuskansa ja taistelunsa ihmisiltä. Salaisuus painoi häntä myllynkivenä… julkisuuden ajatuskin taas jo soitti hänen korvissansa pilkan kelloja. Hänestä tuli aluksi ihmisten kammooja, ihmisvauhko, lopulta niiden sairaloinen halveksija. Kaikki olivat hänestä raakimuksia, jokapäiväisiä, henkisiä syöpäläisiä: elukoita ihmishaahmossa. Viimein oli hänestä kehittynyt olento, jonka luonteella ei ollut reunaviivoja. Hän oli äärimäisyyksien yhtymä, ristiriitojen luomus, jalo ja alhainen samalla. Hän oli epäselvä, tutkimaton, umpimielinen. Itsellensäkin hän oli himmeää sumua.
Välistä oli hän tuskissansa hylännyt kaikki, heittäytynyt elämän virtaan, sen mutakylpyihin, hakemaan unohdusta. Viimeiset ajat olivat olleet semmoinen rauhan hakuaika. Hän oli kylpenyt elämän pohjasakassa, sen ryöppyävässä mudassa… oli kyllästynyt siihen, etsi uutta… Hänen teoksensa loimet olivat alkaneet taas juosta keriltänsä… Oli vilkahtanut kodin tuli… Sen rauha tuulahti hänen sieluunsa. Siinä rauhassa päätti hän kirjoittaa teoksensa. Kuumeisena joudutti hän sen tuloa… Kaikki oli jo valmista… Koti odotti morsiamen vaimoksi tuloa… Teoksen sadat sivut olivat valmiina muistissa… Niiden ihanat runovirrat muodostelivat helmipatoja… Sen aatteet tulvivat tokeita vastaan kirkkaina, selvinä… Jokainen säe hohti jalokivenä… Jokainen ajatus oli ihana sävel… Se oli viisitoistavuotisen salaisen työn tulos.
Munkki Pietarin puheet puhalsivat hänessä taas ilmituleen hänen elämänsä ainoan kytevän hiilen: mietinnän, epäilyn tulipitimissä. Hetkessä kohosi hän henkimaailman sumuihin. Epäily, usko ja taika-usko nostivat hänet siivillensä. Munkki Pietari haihtui joskus salaman-nopeaksi näköhäiriöksi: noidaksi, joka imi viisauttansa Jumaluuden rinnoista. Hän vavahteli. Munkin sanat salamoivat ennustuksina. Pahan enne nosti niistä rumaa päätänsä. Levottomana, synkkänä käveli hän edestakaisin kammiossa ja kysyi lopuksi:
— "Mutta, isä Pietari, eikö ihmiskunnan historia todista, että ihminen on voinut ja että sen täytyy ottaa omasta povestansa elämisen voima ja viisaus? Ovathan pakanakansat ilman Jumalaa luoneet suurta…"
— "Ne eivät ole ilman Jumalaa luoneet mitään", — keskeytti munkki Pietari jyrkästi. — "Kaikki kulkee Jumalan kädessä. Hänen käskyänsä tottelee koko elämä. Purot etsivät Hänen käskystänsä tiensä mereen ja vedet löytävät uransa maan suonissa. Ihmiselämän loimet ja kuteet juoksevat Hänen keriltänsä, ja yhteiskunnalliset liikkeet ovat ainoastaan aseita Hänen kädessään, aseita, joilla Hän takoo ihmistä. Kaiken ihmiselämän pohjavirtana käy tänäkin päivänä Herran henki, joka kulettaa ihmisen oikeaan suuntaan, tahtoi hän tai ei… Se pohjavirta kulettaa ihmistä Häneen."
— "Siis vanha taru uusissa oloissa", — yritti Harhama katkaista, mutta munkki keskeytti hänet, lausuen:
— "Ei taru, vaan elävän Jumalan voima. Hänen kätensä kierittelee maailmoita ja hallitsee ihmiselämän kulkua ijankaikkisesti. Jumalan hengen ilmestys ei ole menneisyyden tarua, vaan kaikkien aikojen elämän johtoa ja voimaa."