Kun nyt puhe koski siihen kohtaan, alkoivat Harhaman ajatukset tanssia siinä sumeassa. Vallankumouksen veriutu punerti, se uusi sumu kiehtoi. Hän kietoutui nopeasti sieltä kuunsapen takaa juokseviin hämäriin rihmoihin… Sen tutun akkunan tuli vilkutti kirkkaampana. Äiti, se lempeä iltauni, painoi silmiä… Ja unissa kirkastui sen uuden hämärän himmeät varjot…
Keskustelu oli alkanut vilkastua. Harhama sitoutui oman maansa kamaraan, Anna Pawlowna eteni etemmä Venäjän viljameren huumaaville selille. Solmu Rajajoella kiristyi.
Samassa ilmotti palvelija parooni Geldnersin tulon.
Parooni Geldners astui sisään, tervehtien suuren maailmanmiehen arvokkuudella. Munkki Pietarin ja hänen katseensa kohtasivat taas toisensa kuin kaksi pistimen terää. Molemmat tervehtivät toisiansa äänettöminä.
Parooni Geldners istahti ja alkoi puhelun. Hänen puheessansa ja käytöksessänsä oli hienoutta, sulavuutta. Samalla oli siinä tarkkaa oman arvonsa rajojen vartioimista. Jokaisella äänenpainolla veti hän viivan, jota lähemmäksi ei kuulija saanut häntä lähetä. Hän alkoi puhelun kohteliaalla äänellä, Anna Pawlownan puoleen kääntyen:
— "Suvaitkaa jatkaa keskusteluanne!… Emme suinkaan häiritse?"
— "Ette suinkaan, parooni", — virkahti Anna Pawlowna. — "Te tulette juuri antamaan keskustelulle oman sävynne. Me aloimme juuri puhua Suomesta ja niistä herra Harhaman hyvistä suomalaisista…"
— "Siis politiikasta", — keskeytti parooni Geldners.
— "Niin. Te, parooni, kun olette aina tekemisissä valtiollisten kysymysten kanssa, tulette nyt aivan kuin ex officio ottamaan keskusteluun osaa. Mitä mieltä Te, parooni, nyt olette Suomen kysymyksessä?" — kiirehti Anna Pawlowna.
— "Ah! Ne rajamaat ovat nyt Venäjän kipeitä kohtia. Sota ja kaukaisen Idän kysymys vaativat nyt kaiken huomion… Rajamaiden asioiden järjestely täytyy lykätä tyynempään aikaan…"