— "Kyllä… kyllä… Mutta isänmaan rajat eivät aina juokse siellä, missä Tsaarin vallan rajat… Tällä kertaa Teidän täytyy minua ymmärtää. Se, jos sanon suoraan, on ollut pieni ajettuma elämässäni… se että sinä aikana, jolloin oma kansa on ollut…no: teuraana, minä olen täällä 'elänyt': väliin palanut, väliin taas ratsastanut hurjisteluilla ja paheella."
Solmu vetäytyi kireälle. Anna Pawlowna huomasi nyt olevansa syrjään viskattu lehti. Sappena kohosivat hänen kurkkuunsa menneet muistot: Hän oli päästänyt Harhaman kotiinsa, avannut hänelle elämän ovia, kärsinytkin… Nyt saisi hän väistyä… Mieli katkerana lausui hän:
— "Siinä näkee, kuinka te suomalaiset vihaatte kaikkea venäläistä. Ei ystävyys, eikä mikään merkitse mitään… Suoraan sanoen unohdettu kunnianvaatimuksetkin."
Harhamaa ne sanat ärsyttivät. Hän ei myös ollut puheessansa aivan suora, tai paremmin: selvä. Itse asiassa ei isänmaan kaipuu ollut hänelle mikään ainainen ajettuma. Se oli ainoastaan iltahämärästä joskus tuikahtava kotimökin tuli, mokin pieni valaistu akkuna… Kaikki todellinen, mikä häntä sitoi, oli yleensä hänelle taakka. Ystävät olivat hänestä kiusanhenkiä, sukulaiset ventovieraita ja äiti lapsuuden himmeä muisto: joskus tähtenä tuikahtava iltauni. Koko aistillinen elämä oli hänelle kivenkolo, jossa hän kaiveli paremman puutteessa. Hänen kaikkensa kaikessa oli salainen henkimaailma. Hänen oikeana isänmaanansa olivat henkiset aavat ulapat. Hänen henkensä oli tuulta, joka ei tuntenut valtakuntien rajoja. Se oli myrskyä, joka ei etsinyt päiviä, vaan aavoja merenselkiä, joissa ei raja kosketa siivenkärkiä.
Isänmaan kaipuu oli hänessä nyt ainoastaan halu muuttaa elämänsä toiseen kivenkoloon. Mutta se halu oli voimakas, hillitön, henkinen aalto, kuten kaikki hänessä. Suomi kuvastui hänelle nyt vaahtoavana järvenselkänä, joka houkutteli luoksensa, kuin vallaton tyttö.
Mutta tyttöhän soittaa miehen povesta hurjimmat ja sokeimmat halut. Niin oli Harhamankin isänmaan kaipuu. Se oli hillitöntä ja semmoisena väsyvää, ohi menevää…
Mutta toinenkin tunne ajoi häntä: Viime päivät oli hän hengittänyt sen uuden elämän höyryjä. Niihin oli hänet vienyt Nikitin Hiiden myllyssä. Hän nousi, kuin aalto myrskyn käsissä sortoa vastaan. Henkensä taisteli köyhien, sorretuiden puolesta, kuin peto penikoittensa. Ja niinä sorrettuina nousi hänen eteensä oman kansansa hahmo kurjimpana, apua enimmän tarvitsevana. Se huusi, kuin vuorenkoloon litistynyt. Sinne! Sen avuksi! — se oli nyt Harhaman silmitön hetkellinen himo. Eikä hän kysynyt syvemmälle: mitä varten sinne? eikä: miten ja millä aseilla voin vuorenraon longottaa?
Hän oli lähdössä, kuin tuuli tiellensä, tietä tuntematta, matkan vaivoja miettimättä…
Siksi iloitsi hän joka iskusta, minkä vihollinen iski Venäjän kansaan… Se ei johtunut vihasta Venäjää kohtaan. Venäjän kansan hän asetti kaikkien muiden kansojen edelle yksin Anna Pawlownankin tähden. Se uusi elämän tehtävä, jonka luonnokset Nikitin oli kutonut häneen jo Hiiden myllyssä, häämötti hänessä nyt alati. Se häämötti epäselvänä, kuin kuu sappensa takaa. Se kiehtoi häntä ehkä juuri sillä salaperäisyydellänsä. Se huumasi suuruudellansa.
Siitä valui hänen ilonsa Venäjän tappioista. Jaapani kukisti hänen mielestänsä esteitä sen uuden tehtävän tieltä. Se lakasi puhtaaksi sitä uutta työtannerta. Isänmaa oli hänelle nyt vaan hänen henkensä uusi temmellyspaikka, sen kaipuun joku akkunan tuli, joka pilkotti uuden sumun takaa. Harhama itsekin käsitti sen hämärästi…