Mutta Anna Pawlowna salasi uuden mielenliikutuksensa. Tyynesti alkoi hän puhua:
— "Taas uutuus!… Suomeen! Ja mitä varten? Mitä puuttuu Teiltä täällä?… Täällä ovat Teidän vilpittömimmät ystävänne… Täällä on suuri osa elämäänne ja työtänne… Täällä on Teille avoinna tulevaisuus ja virkaura, kun vaan tahdotte sitä käyttää… Sota vahvistaa Venäjän vallan etäisessä Idässä, jonne juuri kerran halusitte ja valmistuitte. Silloin on asemanne luotu. Siellä on juuri puute paikalliskielten tuntijoista ja Teillä on jo itämaisissa kielissä luja pohja. Sanokaa, mitä varten lähtisitte Suomeenne? Mitä puuttuu Teiltä täällä?… Ystäviäkö?"
— "Ei. Sitä, mitä oma maa ei voinut minulle antaa… tai oikeastaan, mitä en siellä voinut löytää, olen juuri löytänyt täällä Teidän läheisyydessä: ystäviä, sivistystä, elämää…"
— "Mitä Teiltä sitten vielä täällä puuttuu?" — keskeytti Anna
Pawlowna, mieli läikkyvänä vetenä.
— "Isänmaa", — vastasi Harhama tyynesti. Side pingottui. Solmu
Rajajoella kiristyi.
— "Isänmaa!" — huudahti Anna Pawlowna.
— "Niin… Isänmaa", — yritti Harhama jatkaa. Anna Pawlownan mieli läikähti, kiihtyi.
— "Herra Harhama!" — keskeytti hän jyrkästi, käskevästi, oikaisten hoikan vartalonsa ryhdikkääksi. Harhaman sanat pistivät häneen, kuin neulaterävä loukkaus.
— "Mitä suvaitsette käskeä?" — kysyi Harhama tyynesti. Solmu oli riuhtaistu kireälle aivan odottamatta. Molempien katseet kohtasivat toisensa ensikertaa kylminä, terävinä. Molempien sielussa oli näpätty sitä kieltä, jonka isänmaa on vetänyt ikuiseen vireesen. Anna Pawlownassa leimahti suuren Venäjän tytär komeana, kuin revontuli. Hän puhui kiivastuneena:
— "Kuinka rohkenette Te… kuinka Te uskallatte… kuinka tohdittekaan Te Tsaarin alamainen sanoa, että Teiltä puuttuu isänmaa siellä, missä Venäjän Tsaari hallitsee?… Ettekö Te tunnusta Tsaarin vallan auktoriteettia?"