— "Ja kuinka pitkäksi aikaa?"
— "Ainiaaksi."
Anna Pawlowna tunsi piston sielussansa. Hänen jokaista hermosäijettänsä pitkin juoksi ilkeä väre. Siinä siteessä, joka heitä yhdisti, oli solmu Rajajoella. Se oli sen siteen heikko kohta. Molemmissa paloi pelon hiljainen liekki, että se solmu pettäisi. Siksi eivät he koskaan uskaltaneet sen lujuutta koetella. Aivan kuin äänettömästä sopimuksesta olivat he karttaneet koskea siihen arkaan asiaan. Anna Pawlowna oli hiljaa, kuin kevään lämmin, kyllä sulatellut Harhaman juuria hänen kylmän isänmaansa roudasta. Hän oli ahkeroinut, siirtääksensä ne juuret Harhaman huomaamatta Venäjän rikkaasen maaperään. Hän valmisti hänelle sitä varten virkaurat, hankki suosijat. Sillä tahtoi hän poistaa ainaisen vaaran: solmun aukenemisen Rajajoella. Hän oli kärsinyt, kun Harhaman levoton sielu ei kiintynyt tarjolla oleviin asemiin, ei lähtenyt kulkemaan virkarappujen loistavia portaita.
Ja nyt ilmotti Harhama matkustavansa ijäksi routaiseen kotimaahansa. Solmua oli pingotettu Rajajoella. Hänen kotinsa jokapäiväinen vieras oli menossa. Se hämärä, joka häntä kiehtoi, kuin noidan himmeä tuli, uhkasi haihtua. Tulossa oli ehkä henkisen avion ero.
Alkoi hetki, jommoisena elämän sala-ajatukset ja syyt vilisevät silmissä nopeina, kirkkaina, kuin salamoiva taivas.
Anna Pawlownan silmiin kirkastui Harhaman kotimaa. Suomen sinijärvi hymyili. Kala pulisi aalloissa, kivikkoranta koreili kehyksenä… Rinnettä koristi marja-aho ja mäillä hymyili kukkana lehto… Suomi hymyili kuin neito, joka on juuri nähnyt kuvansa lähteensilmästä… Hänestä tuntui, että kaikki se voi lumota Harhaman juuret lujalle rautakovaan maahan.
Entä jos hänen juurensa höltyisivät?
Hän näki sitä ajatellessansa Venäjän keltaisen viljameren… Kehyksenä on taivaan sininen ranta… Vilja tekee siellä terää kesäpoudan kypsyttämänä… Tuuli tuudittaa tähkää, hedelmäpaino puunoksaa… Niittyä peittää kukkaverho, peltoa heilimän auer… Siellä kylpee poppeli päivänpaisteessa. Vanha tammi kertoo vanhaa tarua ja lehmus ylpeilee jokirannalla… Siellä ovat kuutamon selät, siellä päiväin avarat ulapat…
Siellä ovat ihmisen juuret lujalla… Sen tunsi Anna Pawlowna…
Solmu pingottuu Rajajoella…
Isänmaan kamara on vuorta vankempi. Se sitoo ihmisen juuret lujemmin, kuin rauta…