Niinä päivinä ilmestyi taivaanrannalle haamu, veripunainen lippu kädessä ja kuului huuto: "Koko maailman köyhälistö! Taisteluun!"
Se oli sosialismin mahtava sotahuuto. Se tuli synnytyspihteinensä vetämään valmiiksi kehittynyttä sikiötä yhteiskunnan emättimestä…
Nikolai oli taas ollut ensimäinen, joka kietoutui sosialismin veripunaisiin pumpuleihin. Hänestä tuli oitis leili, johon valui uuden ajan vaahtoava viini. Se uusi oppi vuodatti hänen ja koko Hornan luolan väen suoniin hurjaa voimaa. Sen punaisessa valossa kuvastui niin houkuttelevana auringon valo, nurmen kukka ja kypsyvä hedelmä. Korvia hiveli ei ainoastaan lähteen lorina ja linnun viserrys, vaan myös ihana soitto. Kuusen siimes houkutteli yhä voimallisemmin, kun sosialismi valaisi sen loistavilla väreillänsä.
Mutta Nikolaista oli oitis tullut sosialismin ja kumouksen lihallistunut edustaja…
Munkki Pietari ja Harhama olivat juuri Nikolain saattamina astumaisillansa Hornan luolan sisään, kun eräs vaimo, joka tunsi munkki Pietarin, tuli häntä pyytämään kuolemaisillansa olevan sairaan luo. Pyydetty lähti. Harhama jäi siksi aikaa Nikolain kanssa kahden kesken. Viimemainittu alkoi heti puhelun:
— "Olette herra Harhama?… Eikö niin?"
— "Kyllä. Kuinka Te tunnette?" — oli vastaus.
— "Aleksander Petrovitsh Zaiko on minulle kertonut ja kuvaillut."
— "Aa! Te olette Nikolai Petrof. Aleksander Petrovitsh on minulle
Teistä puhunut."
Ja molemmat miehet puristivat toistensa käsiä. Ystävyyden katkeamaton rautavanne kietoutui oitis heidän ympärillensä. Nikolaista tuli silmänräpäyksessä Harhaman toinen miesystävä. Tähän asti oli hänellä ollut koko elämässänsä yksi ainoa, munkki Pietari.