Mikä nämä miehet toisiinsa niin oitis sitoi, sitä ei kumpikaan tajunnut. Henkiset rihmat tapasivat toisensa. Harhama aavisti löytäneensä oman henkensä riittävän mittapuun. Asianajaja Zaiko, josta oli tullut sosialisti ja kumousmies, oli jo Nikolaille kertonut Harhaman koko elämäkerran, hänen omituisen naimisensa ja hänen häviönsä kullan temppelissä. Samalla oli hän maininnut, että Harhaman liittyminen vapautusliikkeen riveihin olisi erittäin toivottava, koska hänen tietonsa olisivat tarpeellisia. Häntä voitaisiin myös käyttää apuna saadessa yhteistoiminta aikaan Suomen äärimäisten aineksien kansaa. Nuori, lahjakas työmies, tavattuansa nyt Harhaman, kiintyikin häneen oitis, kuin johonkin salaperäiseen. Sama oli Harhaman laita… Molemmat miehet katselivat toisiansa, kuin kaksi arvoitusta…
Lisäksi oli Aleksander Zaiko Nikolaille kertonut, että Harhama oli ollut viimeisessä salaisessa kokouksessa ja että oli toiveita hänen liittymisestään vapautusliikkeen salaisiin riveihin, jonka liikkeen uskotuimpia myös Nikolai itse oli.
* * * * *
Munkki Pietarin lähdettyä sairaan luo, alkoi tehtaalla ruoka-aika. Nikolai pyysi Harhamaa tulemaan, Pietaria odotellessa, muutamaan tehtaan avaraan suojukseen, jossa erään sosialistisen puhujan oli määrä puhua ruoka-aikana, sinne salaisuudessa kokoontuneelle väelle. Harhama suostui. Äärettömän avara suojus oli pimeä, nokinen, akkunaton hiilivarastohuone, joka nyt oli tyhjä. Sitä valaisivat muutamat sähkölamput. Tämä suojus oli pakaten väkeä täynnä. Siellä oli tuhansia ja taas tuhansia repaleisia, kuihtuneita miehiä ja riutuneita naisia, Hornan luolan orjia. Heikossa valossa näytti joukko harmaalta ihmismereltä.
Jo nousi puhuja paikallensa. Hän oli nuori, roteva mies. Vaikuttaaksensa väkeen, oli hän heittänyt punaisen vaatteen huolettomasti hartioillensa. Kädessänsä piteli hän lipputankoa, jossa riippui veripunainen lippu.
— "Toverit!" — alkoi hän puheensa.
Väkijoukko värähti. Toveri-sana oli sille jo, kuin kuninkaan arvonimi ylhäisille. Se väki ei ollut paljoon tottunut…
Ja sitten kuvaili puhuja maailman rikkaudet, värjäsi ne ihanilla väreillä. Hedelmän hän kuvasi herkulliseksi, kuin neidon nisän, päivänpaisteen armaaksi, kuin morsiamen rinnan lämmön, nurmenkukan suuteloksi ja lähteen lorinan lemmenlauluksi. Ja hän lopetti:
— "Niin rikas on maailma… Herkku kypsyy herkun vieressä…
Tahdotteko syödä?"
Joukkoihmisen ytimet alkoivat väristä silloin, kuin kielletynpuun ihania hedelmiä katsellessa. Se tahtoi syödä…