Harhaman voimakas leuka vavahti liikutuksesta. Hän itse tunsi, kuinka munkki Pietari painoi hänet taas siihen epäilys-suohon, josta päästäksensä hän oli taistellut epätoivon taistelua, kärsinyt helvetin tuskia. Tuli virisi sielun taulaan. Turhaan salaili hän sitä. Vesi herahti hänen silmäänsä eikä hän tietänyt miksi. Silmät olivat hänet taas pettäneet… Munkki heltyi… Hän siunasi ystäväänsä ristinmerkillä, lausuen:
— "Ohjatkoon Jumala sinut luoksensa silloin, kun se vielä voi tapahtua tarvitsematta sinulle juottaa kärsimyksien ylitsevuotavaa kalkkia! Jumala olkoon onnenasi!"
— "Kiitos, isä", — lausui Harhama, puristi munkin kättä ja lisäsi lähtiessänsä: "Jumala onnena… niin Jumala. Minä lähden avaimet onnen omalla vyöllä."
Kammioon tulvasi taas munkkien ihana laulu:
"Suuri ja loppumaton olet Sinä, Jumala,
Sinun ruoskanasi on kuolema,
Sinun tutkaimenasi onnettomuus.
Kärsimys on Sinun pihtisi,
äärettömyys on Sinun kahleesi.
Ei kukaan niistä pääse pois;
ei kenkään Sua kiertää voi.
Herra armahda, Herra armahda!
Herra armahda meitä!"
* * * * *
Kun Harhama oli lähtenyt hulmahti Perkele laulun sävelistä munkki
Pietarin eteen uskon kiusauksena ja lausui ilkkuen:
— "Nyt olen minä varma hänestä, sillä hän on tyytyväinen maailmaan… Hän ei tarvitse nyt Jehovaa… silloin pysyy hän minussa… Hän on luja, kuin vuoren juuret…"
Munkki nosti katseensa kirjasta, huomasi Perkeleen ja vastasi Herran palvelijan voimalla:
— "Sinussa, Saatana, ei voi kukaan pysyä, sillä sinä olet aallonharja, jota Herran voima ajelee meren aavalla selällä."