Perkele jatkoi ivallisesti:
— "Sinä et tunne Herrasi voiman heikkoa kohtaa: Hän ei voi tyhjäksi tehdä sitä, mikä kerran on Hänen vastakohtansa… Hän ei voi hallita sitä, mikä on Hänestä pois päässyt. Hän ei voi minua painaa mereen olemattomaksi. Missä ovat Herrasi ja ihminen, siellä olen myös minä… Missä Herrasi tuuli käy, siellä nousen minä vesiaaltona, tai ihmisten intohimojen kuohuna…" Ja mitä kovemmin Herrasi voima tuulena pauhaa, sitä korkeammalle kohoan minä Hänen voimansa vastakohtana… Jos, sanon jos, palvelijani Harhama lankeaisi minusta, asetun minä uudestaan ja yhä uudestaan hänen allensa. Minä nostan hänet korkealle, näytän hänelle maailman rikkauden… kunnian… hekkuman. Minä asetan hänet maailman temppelin harjalle… sytytän hänessä himon… kunnianhimon ja synnin Jehovaa vastaan…
— "Vaivasi on turhaa savua", — keskeytti munkki Pietari. — "Syntikin on ase Jumalan kädessä. Jumala näyttää ihmiselle synnin kauheuden ja vapisten kääntyy ihminen siitä. Jumala koskee sauvallansa häneen ja himo hänessä muuttuu inhoksi. Sinua itseäsi ajaa Herran voima ja sinäkin kuletat siis aallonharjana Hänen eksyneitä lapsiansa kotirantaan, omaan kotiinsa."
— "Ei tee mitään. Muista, että rannan ja kodin välillä on portti… ja muuta en tarvitse… Palvelijani vartoo valmiina portilla ja käännyttää 'kotiinsa' aikovan takaisin korpeen", — lausui Perkele ivallisesti. Munkki Pietari laski kätensä Raamatun päälle ja lausui:
— "Poistu, Saatana! Sinun palvelijasikin ovat Herran kädessä ainoastaan vierinkiviä, jotka Hän heittää pois kääntyneen kintereille, ajamaan hänet harhateiltänsä takaisin kotinsa portille."
— "Jossa hän taas tapaa minut", — lisäsi Perkele ivaten.
Kammioon tulvasi taas munkkien laulu:
"Sun tahtoasi kaikki palvelee.
Sun edessäsi tähdet himmenevät
ja päivä kelmenee.
Johda meitä ja valaise!
Herra, armahda!
Herra, armahda meitä!"
Pau—uu—uu! — kumahti taas luostarin kirkonkello ja Perkele hävisi sen sävelien mukana.
Kierivä kulmakivi.