— "Kuinka voit, Nataalia Petrowna?" — tervehti munkki Pietari sairasta äitiä, istahtaen vuoteen vierelle.
— "Ah, isä Pietari!… Te täällä!" — huudahti Nataalia riutuneella äänellä, jatkaen kuikutustaan: "No, on vielä hyviäkin ihmisiä maailmassa!… Huonosti voimme, huonosti, isä… Kuka meistä köyhistä pitää huolta… Rikkailla ovat omansa. Mitä meistä köyhistä!… Mutta Jumala on armollinen. Hän ei hylkää… Antakaa kätenne suudellakseni!"
Munkki Pietari siunasi sairaan ristinmerkillä ja ojensi kätensä, jota Nataalia suuteli kylmillä, nahkaisilla huulillaan. Sen tehtyä jatkoi hän ruikuttavaa puheluaan. Hän kertoi miehensä ja Nikolain sairaudesta, työttömyydestä ja puutteesta, lopettaen kertomuksensa:
— "Kaksi vanhinta poikaa voisi jo panna oppiin, mutta kivuloisia kun ovat, eivät mestarit huoli… Isä jo sanoi: 'lähettäisit kerjäämään!'… Mutta miten lähetät? Ei ole poloisilla kenkiä, ei vaatteita… Paleltuvat tielle, raukat… Yrittivät jo kerran, mutta palasivat jalat jäässä… ja koko ruumis kohmetuksissa… ja saivat kaksi kopeekkaa koko matkalla… Ah, isä! Vaikea on köyhän elämä, vaikea ja raskas… Mutta mitä tehdä? Me olemme kaikki syntisiä, mutta Jumala on armollinen… Kun jotenkin pääsee kevääseen, niin tulee helpompi elää… Voi käydä edes kerjäämässä."
Harhama kuunteli puhetta, kuin tulihiilillä, ja antoi joukon hopearahoja vanhimmalla pojalle, käskien mennä ostamaan ruokaa. Äiti alkoi kiitellä:
— "Kiitos, herra, kiitosi… Jumala, taivaallinen Isä, Teille palkitkoon!… On niitä vielä hyviäkin ihmisiä maailmassa. Siinä nyt näkee, että Jumala ei hylkää… Hän on armollinen… Sääli, kun ei ole öljyä, että voisi sytyttää lampun Jumalan äidin eteen!" — kujerteli sairas äiti liikutettuna. Ja pojalle hän lisäsi: "Miisha! Kiitä setää, kiitä!… Ja pyydä suutarin Annushkaa menemään puotiin! Käske ostaa mustaa leipää ja kaljaa… ja silliä isälle ja Nikolaille!… Ah, niin! Ja kahdella kopeekalla öljyä lamppuun!… Jumala teitä, herra, siunatkoon!" — lopetti hän, tehden ristinmerkin.
Harhama mietti elämänsä tulikysymystä. Munkki Pietari katsahti ympärillensä ja kysyi:
— "Missäs on pikku Olga? Palveluksessako!"
Äiti säpsähti, joutui hämillensä ja sotkeutui johonkin hämärään. Hän selitteli vältellen:
— "Looljako?… Niin, Loolja… Mitä tuossa Looljasta!… Yritti, poloinen, palvella, että olisi apuna, mutta paljonko hänelle maksetaan? Kaksi ruplaa sai kuussa… Pue niillä itsesi… osta kengät ja muut tarpeet! Vähänkö ne nuoret tarvitsevat! Ruplan toi kotiin. Mutta kotona meitä on kaksitoista sielua. Mihin siinä rupla riittää!… Itki, poloinen, kun ei voinut enempää tuoda…"