— "Loolja meni kävelemään", — pisti puheen välissä Nikolain tylsämielinen sisar.
— "Miten kävelemään?" — huudahti munkki Pietari hämmästyen.
Silloin alkoivat soida ihmissielun arimmat kellot. Elämän todellisuus kurkisti huoneeseen, näytellen luisia ikeniänsä. Terävät miekat viiltelivät äidin sydäntä… Onneton joutui yhä enemmän hämille, alkoi sotkeutua elämän polttaviin rihmoihin. Neuvottomana selitteli hän:
— "Tuulettelemaan meni vähän, Loolja-poloinen… ja lämmittelemään ulos… Eikö ulkona ole kuunvalo? Eikö, isä?"
— "Kyllä, Nataalia Petrowna," — myönsi munkki Pietari surullisena.
— "No, niin!… Hän voi siellä lämmitellä kuun valossa… Jumala suojelee häntäkin… pikku Looljaa, ja antaa anteeksi", — ehätti äiti sekavana.
Harhama ja Pietari käsittivät jo asian. Työmiehen viisitoistavuotias tytär oli lähtenyt isänsä kotoa "lämmittelemään" keskitalven kuutamossa!
Äiti jatkoi omaksi lohdutuksekseen ja kääntääksensä elämän terävät kynnet toisaalle:
— "Kun jaksaisi päästä kevääseen, niin voisivat lapset käydä kerjäämässä… Jumalan kiitos, että on rikkaita ihmisiä, jotka antavat köyhälle!… Ja miks'emme pääse kesään, kun uskomme Jumalaan!… Mutta mihin talvella menet vaatteitta? Nytkin, sanotaan, on pureva pakkanen…"
— "Loolja on jo neljättä yötä poissa… Maanantaina meni", — mutisi taas tylsämielinen sisar.