— "On, on", — vakuutti Pietari.
— "Jumalan kiitos!… Jumalan kiitos!… Silloin ei Loolja-raukallakaan ole niin ikävä… Kenties on pienellä hauskakin, kun kuu paistaa kirkkaasti ja tähdet palavat… Nuoret tytöt pitävät kuutamosta", — houraili levoton äiti, ja ikäänkuin jotakin muistaen, jatkoi hän haaveillen:
— "Minäkin pidin nuorena kuutamosta ja päivän paisteesta. Kenties on
Looljallakin siellä hauska."
Munkki Pietari huokasi. Harhama värähteli, kuin jääkylmän kuutamon palelemana, pureksimana. Oli kuin olisi jäinen kuutamovaippa viskattu kaikkien hartioille.
Mutta lamppu paloi jumalankuvan edessä rauhallisena. Riutuneella valolla valaisi se puolipimeää huonetta, jossa kylmä kohmetti kaikkia ja nälkä ja elämäntuska ilkkuivat ihmisille. Syntyi pitkä äänettömyys. Munkki Pietari oli sanaton säälistä. Hän oli aikonut kertoa onnettomuudesta, ennen kun maailma tuo siitä sanan raa'alla äänellä, kaikkien kellojen soidessa. Nyt ei hän hennonnut nostaa sitä kiveä onnettoman vaimon povelle. Ei hän myös hennonnut koskea siihen paiseeseen, josta nyt vuotivat sortuneen äidin kivut. Jumaluus ja ihmisyys, säälintunne tuntuivat hänessä sotkeutuvan ristiriidaksi.
Mutta silloin kirkastui sairaalle elämän iltarusko. Tuonelan nopea airut kulki hänen sielussansa… Kuoleman lempeä silmänrako avautui ja sen iltauni painoi silmiä. Elämä oli noussut sille vuorelle, jossa sen kirkastus oli tapahtuva. Se riisui jo päältänsä arkiryysyjä, puutteita, pettymyksiä, suruja ja kärsimyksiä ja pukeutui pelkkiin valopilkkuihinsa, kuin vihille vietävä morsian. Se pukeutui kauneimpiin muistoihinsa, valoisimpiin päiviinsä, jotka se nouti nuoruutensa kätköistä. Se odotti suurta sulhasta.
Sairaalle äidille kuvastui äkkiä nuoruuden ihanin päivänpaiste, kuten aina tapahtuu kuoleman lähestyessä: Hänen sieluunsa helähti perhosena, nopeasti ohikiitävä muisto eräästä kevätpäiväntasauksen aikaisesta kesän pisimmästä päivästä: Hän oli silloin 18-vuotias. Tyttönä kulki hän metsässä marjoja poimimassa… Tuomi oli pukeutunut silloin valkeaan kukkaan, pihlaja hohti kukkaispuvussa ja koivu viheriässä hameessa. Kaikki ne odottivat hartaina päivän pääsyä puolipäivän pisteeseen, kaarensa korkeimmalle kohdalle. Kaikki odottivat valon voittoa, juhlapuvuissaan. Hän istahti marjatuohkosinensa lähteenkorvalle, pehmeälle sammalelle, punalatvaisen kuusen tummaan varjoon. Ja lähde lorisi ja täysi marjatuohkonen tuoksui ja kuusi hymyili, kuin vanha havutäti. Hän katsahti silloin kirkkaaseen lähteensilmään ja näki siellä kuvansa. Kuusi oli pudottanut pari punaista havua hänen hajanaiseen tukkaansa ja sirottanut tuoreita havuneulasia hänen hameellensa.
Miten kaunis oli hän silloin!… ja miten onnellinen!…
Ja valkoisiin pukeutunut tuomi ja kukkaispukuinen pihlaja kurkistivat myös lorisevaan lähteensilmään ja huudahtivat ihastuneena:
— "Miten sievä olet sinä, Naatja!" [Naatja on hyväilymuoto nimestä
Nataalia.]