Ja lempeä tuuli taivutti etempänä seisovan viheriän koivun latvaa, että sekin ylettyisi kurkistamaan lähteeseen. Ja silloin koivu kuiskasi tuomelle:
— "Todellakin!… Hän on aika sievä!…"
Mutta punalatvaisen kuusen latvaan istahti vallaton käki, näki sieltä immeksi puhenneen tytön kuvan lähteensilmästä, sinne kurkistelevien kukkalatvojen puiden varjojen välistä, ja käki ihastui ja alkoi vallatonna kukkua hänen kauneuttaan:
Kuk-kuu! Kuk-kuu!
Ja tuhannen pikkulintua, jotka kuhertelivat kuusen oksilla, virittivät laulunsa hänen kauneutensa ylistykseksi. Koko kuusi soi, kuin metsän suuri havukannel, ja ylinnä kukkua helskytteli vallatonna, huumautuneena metsän hopeakieli, huoleton käki.
Silloin nousi hän ylös, niiasi vanhalle kuuselle ja sanoi:
— "Kuusi-kulta! Kiitos varjostasi ja punaisista havuistasi ja havuneulasistasi! Minä tahdon säilyttää itseni yhtä puhtaana, kuin sinä havusi… Minä tahdon olla kaikille yhtä lempeä, kuin sinä, täti-kulta, olit minulle, lahjottaessasi havusi ja levittäessäsi minulle varjosi. Ja kiitos sinullekin, lähde! Minä lupaan olla yhtä raikas ja iloinen, kuin sinä…"
Ja hän oli jo pois lähdössä… Mutta silloin kuului polulla pajupillin soitto… Hän vavahti, pelkäsi ja toivoi, punehtui ja tuoksui, kilpaa marjaropeen kanssa. Ja kohta ilmaantui puiden varjosta soittaja, nuori mies… Monesti oli hän ennen nähnyt hänet… Molemmat olivat katsoneet toistensa silmiin niin kummasti ja vaienneet…
Mutta nyt astui nuori mies rohkeasti hänen luoksensa, otti häntä vyötäisistä kiini ja sanoi:
— "Naatja! Sinä olet hurmaavan kaunis!"