Ja ennen kun hän ehti mitään vastata, poltti huuli jo huulta ja povi sykki lämpimänä povea vastaan…
He istuivat taas pehmoiselle sammalelle… Vanha kuusi levitti salaperäisen varjonsa heidän ylitsensä…
He puhuivat lemmestä ja onnesta… ja suudelmalla maksoivat he suudelmat… He söivät marjoja tuohkosesta… ja katselivat kuviansa lorisevan lähteen vedestä… Kuhertelevat linnut virittivät taas laulunsa ja käki kukkua helskytteli onnea.
Onnea! Onnea! — helisi koko luonto. Kukkapukuinen pihlaja ja valkoinen tuomi niiasivat ja toivottivat onnea, ja tuhannen kuhertelevaa pikkulintua lauloi vanhan kuusen oksilla, joten koko kuusi soi, kuin metsän viheriä havukannel.
Silloin suli hän, kuin vaha, ja tuoksui, kuin kukka, joka juuri avaa sisimpiä pyhiänsä…
Hän vaipui nuoren miehen syliin…
Lopputarinan tietää kuusi. Loolja oli sen nuoren miehen näköinen ja siksi rakasti äiti häntä yli kaiken…
Kun hän vuotta myöhemmin kurkisti taas lähteensilmään, oli poski kalpea, eikä kuulunut pajupillinsoitto, sillä poissa oli soittaja… Hän tuli kaupunkiin palvelukseen… sitten työmiehen vaimoksi… oli uskollinen… tuli yhdeksän lapsen äidiksi ja ruokki nyt viimesyntynyttä sydänverellään, puuvuoteella. Nisän päässä kiilsi hyytynyt veripisara…
Kuoleman airut oli kulkenut, sen tiuku soinut. Nopeasti se tuli ja pian hävisi. Hiljaisuus ripsehti taas huoneessa. Se oli se sukkasillansa hiiviskelevä kuoleman heinämies, kirkastuneen, valopilkkuihinsa pukeutuneen elämän suuri sulhanen… Istutaan, odotetaan… Ei kukaan henno koskea äidin kipeään rauhaseen…
Hämärä solmielee jo verkonsilmiänsä… Yhä on tytär poissa… Kyynel kierähtää äidin silmäkulmaan… Hän utelee taas: