— "Onko tänään varmasti kuutamo?"
— "On, sisareni", — vakuutti munkki Pietari murheellisena, kärsien kilpaa äidin kanssa.
— "Ja eikö totta, että Jumala suojelee turvattomia… ja antaa anteeksi?" — kysyi levoton äiti edelleen.
— "Totta… totta", — vakuutti munkki Pietari lempeällä äänellä ja Harhama sotkeutui yhä lujemmin omien ajatustensa verkkoon, kiemurrella siinä epäilyn kynsien repimänä.
Taas kuluu aika. Jo sammuu iltaruskon railo taivaanrannalla, vaan tyttöä ei kuulu.
— "Ja tähdet palavat taivaalla kirkkaina? Eikö totta, isä Pietari?" — kyselee taas äiti.
— "Totta… totta, sisareni!"
— "No, Jumalan kiitos!" — huokaa äiti.
Sitten on hän hetken vaiti. Hän näkee jo himmeästi kuoleman hämärän maanraon… Hän muistaa miestänsä… illallista… elämäänsä… tytärtänsä… tuvanpesun… pyykin… Hän muistaa, että illallista ei ole, ei ole puhtaita vaatteita, tupa on pesemättä, Loolja-rukka on kuutamossa yksin, onnettomana, silmät kyynelissä. Lapset ovat nälkäiset, rinta on tyhjä. Murheen sumu sumentaa sairaan silmää… Hän huokaa raskaasti:
— "Ah, isä Pietari! Elämä on katkeraa savua…"