Harhaman sielussa värähti se ainainen elämän ja kuoleman kysymys. Kaikki peittyi hänen silmiltänsä katkeraan savuun. Munkki Pietari huokasi…
Jo on kuu korkeimmillaan. Jo syttyvät tähdet taivaalla, mutta vielä viipyy tyttö. Huoneessa on hiljaista. Äiti käy yhä levottomammaksi. Hän alkaa taas puhua:
— "Miks'ei Loolja jo tule?… Loolja rukka!… Kolmas päivä jo!… Hyvä, että on edes kuutamo ja Jumala turvana!… Kenties on hänellä hauskakin… Onhan mailmassa vielä hyviä ihmisiä, jotka eivät tee vääryyttä turvattomalle…"
Taas sipsuttelee hiljaisuus sukkasillansa huoneessa. Hämärän verkkokäpy suikkii sukkelampana, sen verkonsilmät pienenevät, tihenevät. Mutta tyttöä ei kuulu vieläkään. Äidin tuskanrauhanen vuotaa. Munkki Pietari käsittää mikä hetki on tulossa. Hän pyyhkii tuskanhien otsaltansa. Kädessään on hänellä kuolevan ihmisen lääke: Jumalansa veri. Eikä uskalla hän… Ei raskitse hän…
Mutta viimein voitti hänessä maallisen tunteen taivaallinen tunne.
Hän lausui lempeästi:
— "Sisar! Jos on kivi sydämelläsi, heitä se pois! Kutsu Jumalaa nostamaan se pois! Ei ole niin suurta syntiä, jota ei Hän anteeksi anna, kun tunnustamme sen Hänelle."
Silloin levoton äiti särkyi, hajosi kuin saviastia. Hän purskahti raivoissaan itkuun ja huusi epätoivossansa:
— "Isä… isä! Minä olen tehnyt suuren synnin… Kuule kun tunnustan kaikki: Kun Loolja tuli kotiin ja lapset pyysivät leipää… Ai-jai-voi!… Ei ollut minulla leipää… Silloin sanoin minä: Loolja, kyyhkyläiseni… Entä jos menisit 'kävelemään'!… Kävelihän, sanoin, Katariina Ivanownakin ja on nyt naimisissa… Hän, kyyhkyläinen, itki… Itki poloinen… Oi minua onnetonta!… Mutta sitten hän tuli luokseni, suuteli minua ja sanoi: 'Äiti, minä menen… Kun ei vaan Nikolai ja isä saa tietää…' Ja nyt on jo neljäs päivä, kun meni. Loolja… rakas Loolja!"
Ja onnettoman äidin sielu repesi taas. Hän purskahti hillittömään itkuun, painaen kasvojansa puiseen päänaluslautaan. Harhaman sielua kalvoivat Hiiden myllyn muistot. Jokaisessa hermonpäässä poltti tuli. Munkki Pietarin jaloille kasvoille nousi taas harmaan tuhan väri. Harhama tarkasti häntä, toivoi ja oli näkevinänsä hänessä nyt sen, jolla on anteeksiantamisen avaimet vyöllä. Kohta kirkastuivatkin munkin kasvot. Hän valmistelihe lypsämään jumalallisista armonutarista lohdutusta onnettomalle. Kun äiti sai hiukan hillityksi itkuansa, kääntyi hän Pietarin puoleen pyytäen:
— "Isä Pietari! Anna minulle anteeksi Jumalan puolesta!… Lohduta minua!… Lue jotain Herran sanasta!"