Pietari otti raamatun taskustansa, avasi sen ja luki seuraavat sanat, jotka sattumalta avautuivat hänelle:
"Niin rakasti Jumala maailmaa, että Hän antoi ainoan Poikansa, että jokainen, joka uskoo häneen, ei pidä kuoleman…"
Epätoivoinen äiti huudahti heikosti ja kysyi vapisten, varovasti, arkaillen:
— "Tekikö Jumala oikein, kun antoi ainoan Poikansa?"
— "Teki… Sillä Jumala on oikeus. Hän ei voi erehtyä", — vastasi
Pietari.
— "Mutta enhän minä syntinen ole tehnyt muuta, kuin antanut Looljan maailmalle, että nuo toiset kahdeksan eivät kuolisi nälkään", — hätäili vapiseva äiti.
Molemmat miehet säpsähtivät tätä vertausta kuullessaan. Puuvuoteella viruva työmiehen vaimo kirkastui äkkiä Harhaman silmissä suuremmaksi, kuin Jumalan pojan äiti, suureksi, kuin itse se Jumala, jota hän hapuili ja loi. Äidin rakkaus loisti hänen edessänsä niin kirkkaana, niin tärisyttävän suurena, niin jalona ja ihanana. Työmiehen vaimo oli antanut rakkaimman lapsensa, ainoan tyttärensä, että toiset lapsensa pelastuisivat nälkäkuolemasta. Hän oli sen antanut vasta sitten, kun hänen oma sydänverensä hyytyi laihana veritippana nisän päässä nälkäisen rintalapsen huulien edessä! Mitä mahtoi tuntea tämä äiti silloin, kun sanoi ainoalle tyttärellensä: "Loolja! Menisit 'kävelemään'!"
Vanha kuusi, joka oli kerran hänelle antanut käkensä kukkua ja lintujensa laulaa onnea, ei ollut raaskinut ennustaa: "Sinunkin sydämesi läpi pitää miekan käymän."
Nyt oli se miekka käynyt hänen sydämensä läpi. Ainoa tytär oli maailmalla, että muut tulisivat pelastetuiksi. Mikä hirvittävä ristiriita leikkasi silloin kahtia äidin sydäntä! Näin miettivät Pietari ja Harhama, tuntien mitättömyytensä äidin rinnalla. He värisivät ajatellessaan, mitä mahtaa tuntea nälkään kuoleva äiti, jonka oli täytynyt lähettää rakkaimpansa lämmittelemään sydäntalveen kuutamossa… Heidän sielussansa valkeni kuva siitä pikku enkelistä, joka pelasti muita ruumiillansa. Se kulki kadulla, pujottelihe paheen lomitse arkana, kuin lintu, Jumala ainoana turvana, kylmä kuu ystävänä. Mustalle silmäripselle on jäätynyt kyynel. Se kimaltelee siinä kuun säteiden valossa, kuin kirkas helmi. Mutta helmen takana loistaa musta silmä, kuvastaen lapsen viatonta sielua…
Sitten tulee ohi kulkija… Hän näkee rauhallisen silmäparin ja helmen mustalla silmäripsellä…