Lohdutuksen sanat kuivuivat munkki Pietarin huulille… Hänen edessänsä oli ihmiselämän suuri arvoitus, sen suuri ristiriita: rikos hyveenä… Hän ei ollut koskaan ajatellutkaan niin pöyristyttävää elämän ristiriitaa. Alussa hän luuli Looljan itsensä lähteneen ja äidin tuskan johtuvan huonosta huolenpidosta… Vasta nyt, kun oli jo kuullut kaiken ja hämmästynyt vertausta, valkeni hänelle ristiriidan suuruus… Hän ei ollut oitis valmis sen rihmoja poikki leikkaamaan… Hän mietti hetkisen… Sairas vaikeroi… odotti anteeksiantamisen suurta sanaa… Hänen tuskansa yltyi… Hän rukoili epätoivoisena:
— "Isä Pietari, antakaa minun suudella kättänne!"
Munkki Pietari ojensi hänelle kätensä. Epätoivoinen suuteli sitä palavasti, kostutti sitä kyynelillänsä. Avutonna, kuin lapsi katsoi hän munkki Pietarin silmiin… Rukoilevana, epätoivoisena vaikeroi hän:
— "Isä Pietari!… Isä Pietari!… Voi isä Pietari!"
Munkki Pietari siunasi hänet ristinmerkillä.
— "Onko anteeksiantamusta?" — hätäili Nataalia.
— "On, sisar, on… Armonvirrat ovat ehtymättömät", — vastasi munkki Pietari… Hän oli ratkaissut elämän suuren ristiriidan. Vakuuttavalla äänellä lisäsi hän: "Sinun syntisi on sinulle anteeksi annettu."
Ja sitten seurasi rippi. Munkki Pietari avasi jumalallisen armon ja anteeksiantamisen rinnat. Ja niistä vuoti taas virvotus ihmissielun palohaavoihin…
Sairas rauhottui vähitellen. Uuden elämän aamurusko alkoi punertaa hänen sielussansa… Elämä alkoi hohtaa valopilkuissansa, sulhasta vartoen. Ikuisen rauhan mailta kuului pajupillin soitto. Sen kukkamaalta nyökyttivät kukat hänelle päitänsä. Kun kuoleman rauha jo levitteli liinojansa hänen sieluunsa, muisti hän taas tytärtänsä, huokasi ja lausui:
— "Loolja rukka!… Mutta kiitos, isä, että annoit anteeksi! Herra armahda meitä syntisiä!"