Munkki Pietari siunasi häntä ja vastasi:
— "Minä olen syntinen sinun edessäsi, sisar Nataalia… tuskin kelvollinen suutelemaan jalkojasi."
Silloin alkoi sairaan elämä pukeutua kaikkiin päivänpälviin, mitä elämässä oli ollut, kuten elämä tekee silloin, kun se ottaa vastaan kuoleman kihloja. Sen hameina häilähtelivät lapsuuden marjamatkat ja nuoruuden kauniit unelmat ja pajupillin soitto. Ja lähtevä katseli sitä onnellisena, kuin miehelään pukeutuvaa tytärtänsä. Lapsetkin olivat nyt ravitut, elämän likaiset vaatteet pestyt ja kuivuivat riuvutta. Hän suuteli vielä kerran Pietarin kättä kiihkeästi, väsyi, raukesi ja rauhottui sitten, kuin väsynyt matkansa suorittanut. Samassa tuli sisälle suutarin Annushka katsomaan sairasta. Hän puheli:
— "Sanoinhan minä sinulle, että on niitä vielä hyviäkin ihmisiä maailmassa… Jumala on armollinen. No kuinkas muuten!… Mutta sinä mitä teit?… Et uskonut… Tytön päästit kävelemään… No, tyttö meni… Mutta miten meni?… Meni viattomana, mutta palaa porttona… Siinä on sinulle, kun et uskonut!… Mutta semmoistahan se on köyhän elämä. Koko elämä on haukankynsi… Se vie ihmisen ja repii…"
* * * * *
Hän ei ehtinyt lopettaa, kun ovi avautui ja niin kuin pelästynyt lintunen lentää pesäänsä vaaraa pakoon, niin lennähti Loolja isänsä majaan häpeäänsä piilottamaan ja istahti arkana, kuin turvaton varpunen, äitinsä sängyn reunalle. Silmä oli kostea ja mustalla silmäripsellä kiilsi kuutamon lahja: jäätynyt kyynel. Mutta äiti riemastui, kun näki lapsensa, jonka elämä oli pesästä heittänyt ulos talven kylmään kuutamoon, missä petolinnut saalista etsivät, palaavan terveenä ja istahtavan pesän reunalle. Eikä hän kysynyt siltä: Mitä olet tehnyt? tai: Minkälaisena palaat?
— "Loolja!… Lapsukaiseni!… Kyyhkyseni!… Sydämeni!… Minun kukkani!" — huudahteli hän riemun valtaamana, levittäen sylinsä, kuin taivaan ikionnea vastaan ottamaan.
Mutta Loolja heittäytyi äänetönnä äitinsä jalkoihin, suuteli niitä palavasti, kostutti ne kyynelillänsä ja kuivasi huulillansa kyyneleet, hiljaa itkeä nyyhkyttäen. Sitten tarttui hän äitinsä kaulaan, puristi hänet rintaansa vastaan ja suuteli. Ja niin itkivät molemmat kauvan, äänettöminä ja katkerasti, silmä vasten silmää, huuli huulta vasten. Puuvuoteelta kuului ainoastaan hiljainen nyyhkytys. Jumalankuvan edessä palava lamppu valaisi huonetta himmeästi. Kyynel vuoti tyttären silmästä äidin silmään. Äidin suuri rakkaus ja lapsen rakkaus löysivät toisensa ja vaipuivat toistensa syleilyihin. Huoneessa tuulahti silloin kesäisen sunnuntaiaamun rauha, jolloin lapsi on palannut kaukaiselta maalta äidin mökille, jonka pihamaalla pihlaja kukkii parhaallansa, palssami punaa koko akkunan ja vilpoinen aalto huuhtelee rantakiviä, hiljaa loiskien, samalla kun järveltä kuuluu kirkkoväen veisuu ja järven takaa kirkonkellojen soitto…
Se oli sanaton anteeksipyynnön ja ymmärtämisen hetki. Elämän pestyt vaatteet valkenivat riuvulla yhä valkeammiksi.
Mutta tuonelan airut askaroitsi yhä sairaan sielussa. Se vilkutti nuoruuden muistoilla, sen päivän paisteella, pajupillin soittajalla ja marjoilla. Se hyväili morsiantansa, työmiehen vaimon valopilkkuihinsa pukeutuvaa elämää. Kun sitten Loolja nosti päänsä ja äiti näki hänen kauniit silmänsä ja kirkkaan kyyneleen mustalla silmäripsellä, muisti hän taas kesäisen päivän vanhan kuusen varjossa, lähteensilmän, marjatuohkosen ja tuoksuvan havun hiuksissansa. Hän kuuli pajupillin soiton… Ja taas näki sen nuoren miehen, jonka kauniit silmät Loolja oli perinyt…