— "Loolja!… Tyttöseni… Minun kyyhkyläiseni, armaani!… Anna anteeksi! Minä, Loolja, olen syntiä tehnyt… Minä olen syyllinen… minä… minä… minä yksin", — nyyhkytti äiti.
Mutta tytär tukahdutti hänen nyyhkytyksensä palavilla suuteloilla ja rukoili:
— "Äiti!… Hyvä, rakas äiti!…"
Eikä hän voinut muuta puhua. Eikä muuta tarvittu. Sydän ymmärsi nyt sydäntä… Se oli sovinnon suuri syysjuhla, elämän ristiriitojen selvitys.
Mutta äiti tunsi aikansa olevan tulossa. Hän tiesi sen tietämättänsä. Kuolema veti jo valkeita sukkia hänen jalkoihinsa. Lähtevä pyyhki elämänsä tomuja pöydiltä, puhdisti pirttiä. Hän huolehti pereen illallisesta… lastensa puhtaista paidoista… Elämän lähtökellot soivat…
— "Minun oma kukkani!… Minun armaani ja lintuni!" — puheli äiti, suudellen Looljan käsiä.
Ja taas vaikenivat kaikki. Hiljaisuus istui orrellansa salaperäisenä. Lapset olivat vaiti. Äiti katseli rakkaintansa. Hän halusi nähdä tyttärensä taas puhtaana, sen sielun tomut pois pyyhittyinä, sen elämän lattian pestynä. Mutta hän ei olisi raaskinut koskettaa kipeää kohtaa. Hän epäröi hetken… kaksi… kolme… Kuolema vilkutti. Vuoroon voitti hänessä äiti, vuoroon joku hämärä. Viimein tarttui hän tyttärensä käteen. Rukoilevasti, varovasti raotti hän hänen sielunsa silmänrakoa ja puhui:
— "Loolja, rakkaani!… Jumala on armollinen… Ja sinä, kyyhkyläiseni, olet aina ollut uskovainen… No, niin. Hän antaa kaikille anteeksi… Älä itke, rakkaani!"
— "Äiti… äiti!" — vaikeroi tyttö.
— "Älä itke, sydänkäpyni!… Jumala on armollinen… Kunhan me vaan kadumme… Me olemme kaikki syntisiä…"