— "Äi… äiti!" — keskeytti itkevä tyttö.
— "Älä itke, omani, armaani!… Äiti-rukkasikin on löytänyt rauhan", — lohdutteli äiti, tyttärensä kutreja silitellen. Ja molemmat purskahtivat taas itkuun.
Rakkauden kellojen hellimmät kielet soivat. Äiti rauhotteli lastansa. Tytär itki äitinsä takia. Kuoleman morsiameksi valmistuva elämä peseytyi kyynelissä.
— "Loolja, lapseni!… Kun me uskomme ja kadumme, niin Jumala antaa kuunvalonsakin meitä lämmittää… Eikö totta, isä Pietari?" — puheli äiti.
— "Totta, sisar… totta", — myönsi munkki Pietari.
— "Näet nyt, Loolja… Isä Pietari tuntee Jumalan sanan…"
Ja kun puhe jatkui, kun se suuri hiljaisuus jo kihlasi työmiehen vaimon elämää, ja välistä katseli orreltansa niin kummasti ja elämänpöly tunki kurkkuun, aukenivat salaiset rauhaset. Ihmissydänten ovet raottuivat. Onneton tyttö oli kohta rikki, kuin hajoamaisillansa oleva saviastia… Ja kun äiti vielä kerran koski kyynelissä kylpevää lastansa, hajosi se lopullisesti.
— "Kadu, lapseni!… Tunnusta isä Pietarille!… Hän antaa synnit anteeksi", — rukoili äiti.
Silloin ei tyttö jaksanut enää koossa pysytellä. Hän särkyi kokonansa, repesi kuin liina ja hajosi kuin astia. Itku nousi katkerana palana kurkkuun. Kyyneleet satoivat helminä silmäripsiltä. Parahtaen heittäytyi hän munkki Pietarin jalkoihin laattialle. Rauskaksi lyötynä, tomuksi hajonneena vaikeroi hän:
— "Isä Pietari!… Isä Pietari!… Voi isä Pietari!"