Isä Pietari, isä Pietari! — tunki epätoivoinen valitus Harhaman ja munkki Pietarin läpi. Äiti nyyhkytti. Kalpeat, värisevät lapset hätääntyivät ja alkoivat itkeä säälistä ja pelosta. Tuska oli puhkaissut pakahtuneet rinnat. Köyhyyden kylmässä pesässä alkoivat vuotaa kyynelrikkaudet, ihmisyyden jaloimmat, puhtaimmat aarteet, jotka nyt jalokivinä koristivat elämän orpolapsia. Turhaan kehotti munkki Pietari onnetonta tyttöä nousemaan maasta. Turhaan yritti hän häntä nostaa.
— "Isä, Pietari!… Minä olen syntiä tehnyt… Syntiä… syntiä… syntiä. Anna minulle anteeksi! Anna anteeksi… anteeksi… anteeksi… anteeksi!" — parkui tomuksi hajonnut tyttö.
— "Nouse, lapseni, rakas lapseni!" — lohdutteli munkki Pietari.
Mutta tyttö vaikeroi entistä viiltävämmin:
— "Minä olen langennut. Minä olen rikkonut, minä olen erehtynyt…
Voi isä Pietari… isä Pietari… isä Pietari!"
Nyt kukki köyhyyden kylmä orjantappuramaa. Elämän katkera häkäsavu tunki henkeen. Äiti itki puuvuoteella, nälkäinen siskoparvi seisoi kyyneleet silmissä. Tytär väänteli epätoivonsa käsissä ja koko pere kiemurteli elämän jäisissä pitimissä. Tuskan hiki nousi munkki Pietarin otsalle. Onnettoman tytön valitus leikkeli Harhamaan tulikirjaimia, kirjoitteli Nikitinin sanoja: "Katso jälkiäsi, sinä ihmisrotta!… Sinä olet ajanut hänet kuutamoon, ei äiti… Täällä haisee sinun elämäntyösi…"
— "Voi, voi sentään!… Voi… voi… voi!" — valitteli Loolja, kasvot maassa, hiukset lattialle hajonneena…
— "Loolja, rakas Loolja", — vaikeroi äiti lohdutellen lastansa.
Vihdoin sai munkki Pietari hänet maasta nostetuksi. Kuin pientä lasta lohdutteli hän tyttö-polosta:
— "Rauhotu, lapsi!… Tunnusta Jumalalle. Hän on anteeksiantamus!"
Ja yhä kirkkaampina hohtivat kyyneleet elämän katkeran savun seasta, yhä tuskallisemmin kiemurteli onneton pere elämän jääpitimissä.