— "Minä tunnustan… minä tunnustan… tunnustan… tunnustan… tunnustan", — parkui tyttö polvillansa, syleillen munkki Pietarin polvia. Avuttomana, kuin lapsi, katsoi hän munkki Pietarin silmiin.
Ja sydän avautui… Itsestänsä vuoti sieltä lapsen avomielinen tunnustus. Se oli ristiriitojen rippi. Kirkas lähdevesi pulppusi suon mustasta mudasta: Korkein hyve puhkesi ihanana kukkana rikoksen ja paheen nupusta. Loolja nyyhkytti:
— "Isä Pietari!… Kuule minua! Kun viime lauvantai-ilta lähestyi ja olin lopettanut viikon työt isäntäväen luona, ajattelin: Huomenna on pyhäpäivä. Vien äidille sen ruplan, jonka olin kuukausipalkasta säästänyt… Kaksi kopeekkaa jätin itselleni, ostaakseni vahakynttilän Kasaanin Jumalan-äidille… Mutta mitä on rupla, kun äiti kärsii nälkää ja kahdeksan veljeä pyytävät häneltä leipää… Illalla tulevat sitten työstä veli ja isä kylmään kotiin… Voi isä Pietari… isä Pietari!…"
— "Rauhotu, Loolja!… Jumala on armollinen",- lohdutteli munkki
Pietari.
— "Niin… Eikö totta?… Hän on armollinen. Se oli niin raskasta… Äiti nälässä… nälkään kuolemassa… Nythän on talvi ja kalmisto on kylmä… Isä Pietari: Antaahan Jumala äidin elää kesään?… Kesällä on lämmin ja kalmistossa on kukkiakin… Antaahan?"
— "Kyllä, Loolja, Jumala on armollinen ja tietää jokaisen oikean ajan", — lohdutteli munkki Pietari. Ja taas vuotivat kyyneleet ja kuuluivat itku ja huokaukset. Loolja jatkoi:
— "Ja sitten nuo pienet siskot!… Ne olisivat jääneet, kuin varpusenpojat, jäiselle varvulle… Ai-jai jai!… Isä Pietari, isä Pietari."
— "Kyyhkyseni…armaani! Älä itke!" — nyyhkytti äiti. "Tunnusta isälle!… Tunnusta!"
— "Niin, isä Pietari!… Eihän minulla ollut muita maailmassa… Ja mitä minusta itsestäni… minun ruumiistani!…"
Ja yhä täydellisemmin aukeni sydän, yhä nopeammin vieri kyynel. Loolja painoi päänsä Pietarin polviin ja itki katkerasti. Hieman rauhotuttuansa hän jatkoi nyyhkyttäen: