— "Kun lähdin kotoa, paistoi kuu niin kirkkaasti taivaanlaella… Tähdet paloivat sen ympärillä… Mutta minä pelkäsin kuuta… Minusta tuntui, että Jumala katsoo sen takaa minua…"
Taas purskahti hän katkeraan itkuun. Särkynyt sydän hajosi. Äiti itki. Siskot olivat vaiti. Suurena, kuin Jumala, kohosi läsnäolijoiden edessä ihmissydämen suuri ristiriita. Se kohosi hirvittävänä ja kauniina samalla aikaa, nousi kuin purppuroiva suunnattoman suuri päivänpyörä elämän savuista, suureni, kohosi ylemmä ja kirkastui verikirkkaaksi.
— "Loolja, Loolja! Jos tuntisit Jumalan, et Häntä pelkäisi, sillä
Hän on hyvyys", — lohdutti munkki Pietari tuskanhiki otsalla.
Harhama paloi omassa tulessansa.
— "Niin… Eikö totta?… Miten hyvä Hän on! Minä pelkäsin Häntä suotta! Käännyin jo kotiin… mutta muistin taas äidin… kylmän kalmiston ja yhdeksän siskoa… ja isän ja Nikolain ja… ja… ja… Se oli varmaankin Jumala, joka muistutti… Eikö totta?" — hätäili Loolja…
— "Jumala oikaisee erehtyneiden ajatukset, kun Hänen aikansa on tullut", — vakuutti Pietari.
— "Siinä sen nyt kuulet, lapseni!… Johan sanoin, että Jumala ei hylkää", — vaikerteli äiti. Loolja jatkoi: "Minä pakenin silloin kirkkoon, Kasanin Jumalan äidin luo… Hänelle minä sytytin vahakynttilän, lankesin Hänen kuvansa eteen ja rukoilin…"
— "Mitä, mitä, lapseni?" — hätäili äiti. — "Mitä kyyhkyseni, rukoilit?"
"Minä rukoilin: 'Jumalan pyhä Äiti, Sinä joka olet kantanut Jumalan Pojan! Anna minun tehdä syntiä tämä kerta, että äiti ja isä ja veljet sen kautta pelastuisivat! Ja jos minun ruumiini tulee Sinulle saastaiseksi, niin minä tuon sen sijasta Sinulle puhtaimmat vahakynttilät. Aamuin ja illoin itken minä polvillani kyyneleitä Sinun ja Poikasi edessä… Minä istutan kukkasen astiaan; minä kastelen sitä kukkaa joka päivä kyynelilläni… Ilmestymisesi päivänä minä tuon Sinulle sen kukan joka vuosi uhriksi… Vaihda minun viattomuuteni kukkiin, puhtauteni kyyneleihini! Suo minun tehdä syntiä ainoastaan tämä kerta!'…"
Harhama värisi, kieppuen jumalatulien liekissä. Häntä huumasi kaikki, mikä oli suurta. Kuten ennen hänet oli huumannut ihmiskurjuuden suuruus, niin tempasi hänet nyt mukaansa ihmissydämen ristiriidan suuruus. Hän värisi sen edessä, kuin sen suuren Hämärän edessä, josta hän kehräsi mietteittensä verkkorihmat. Hänessä nosti päätänsä sama peto, joka oli hänessä herännyt Hornan luolassa. Hän olisi tahtonut nähdä ristiriidan puhkeavan vielä hirvittävämpänä: suurempana, nähdä sen, väristä sen edessä hajanaiseksi tomuksi.
Hänen henkensä hapuili aina äärettömyyden rajoja, sairaloisesti ja sokeasti, kyselemättä silloin mitään, seuraten ainoastaan omaa epätervettä kuumettansa.